torstai 9. marraskuuta 2017

Vapauttakaa Maputon krokotiilit - kurkistus kehitysmaan eläintarhaan

Opiskeluaikoinani hoilattiin "Free-e-e Nelson Mandela". Joskus kuulen laulun korvissani yllättävissä paikoissa, kuten nyt Maputon vanhassa eläintarhassa krokotiileja tuijottaessani.

Kuka vapauttaisi Maputon krokotiilit?

Pelkään krokotiileja, jotka nykyisinkin tappavat Mosambikissa köyhien maaseutualueiden asukkaita vedenhaku-, koulu- ja pyykkireissuilla. Mutta kyllä niiden soisi paistattelevan päivää jossain muualla kuin aidatussa soikiossa keskellä kaupunkia.

Vuonna 1929 perustettu, täysin ränsistynyt eläintarha on surullinen siirtomaa-ajan jäänne.

Kaupunkikrokotiili.

Voisinpa kuvailla sitä entiseksi eläintarhaksi. Valitettavasti siellä on vielä eläimiä. Näin ainakin useita apinoita, kilpikonnan uimassa ympyrää, krokotiileja ja yksinäisen sivettikissan pienessä häkissä. Muita ei ollut, tai en ainakaan havainnut tyhjissä häkeissä liikettä.

Tallustelikohan täällä joskus karhu? Vai peräti leijona?
Kaikki leijonahäkit, karhulinnat, kirahviaitaukset ja muut eläintarhan asiaankuuluvat osastot olivat tallella, autioina ja hoitamattomina. Kuka niitä olisikaan kunnostanut.

Aidat repsottivat, portit olivat kaatuilleet, kiveykset halkeilleet ja jätevuoret vallanneet joka kolkan.

Petokissan vankila.

Tiedän toki, että esimerkiksi Euroopassakin on eläintarhoja keskellä kaupunkia, eivätkä ne minusta ole ongelmattomia, kaikkea muuta. En edes oikein ymmärrä, mihin perinteisiä eläintarhoja enää vauraissa maissa tarvitaan - ne voisivat keskittyä suojelutoimintaan ja valistukseen ja jättää esimerkiksi leijonat ja norsut lähemmäs omia asuinsijojaan.

Voisin kuitenkin kuvitella, ettei eläimillä ole kaikkialla ihan niin alkeelliset olot kuin täällä näytti olevan, ja niiden hyvinvoinnista välitetään.

Tuuheahäntäinen sivettikissa oli murheellinen näky. Sillä ei ollut yhtäkään lajitoveria, ei minkäänlaista virikettä, ellei yhtä puunrungontapaista lasketa. Apinaraukoilla oli edes toisensa.

Kissa kuuluisi Krugeriin, tai melkein mihin tahansa muualle paitsi sinne, missä se nyt on! Tuijotin eläimen turkkia ja muistin 1990-luvun kettutytöt. Onko myöhäistä liittyä seuraan?

Kaikki aitaukset näyttivät jääneen oman onnensa nojaan.

Eivät Maputon villieläimet tyystin unohduksissa ole. Eri tahot ovat yrittäneet saada tarhaa luopumaan lopuistakin eläimistään, mutta nykyinen johtaja vastustaa ajatusta. Hänen mielestään eläimillä ei ole mitään hätää.

Jääkarhuja maputolaisittain.

On sieltä krokotiileja joskus pois autettukin, muun muassa läheiseen Krugerin villieläinpuistoon. Tietoa etsiessäni törmäsin tähän Leon Maren verrattomaan tarinaan muun muassa siitä, kuinka selviytyä Mosambikin ja Etelä-Afrikan hidastelevista rajaviranomaisista. Eteläafrikkalainen Leon Mare vei lastillisen krokotiileja turvaan sotavuosina 1980-luvulla.

Riittää, että toteaa, että lava-auton lastina on krokotiileja, jotka heräilevät kohta, ja nukutusaineet ovat sivumennen sanoen loppuneet... Jo tuli viranomaisiin vipinäää. Kerrankin oli myös helppoa välttää kyytiin pyrkivät liftarit.

Kirjoittaja toteaa myös, että ei ole ihme, että krokot ovat selvinneet muuttumattomina evoluution pyörteissä - selvisiväthän ne hengissä myös Maputon sodanaikaisesta eläintarhasta!

Sitä en tiedä, miten eläintarha sodan alkaessa ja portugalilaisten lähtiessä tyhjeni - tuskin kovin hallitusti.

Kilpikonnan "huvimaja". Lähettäisin kernaasti konnaparan mönkimään vapaasti.

Leon Maren tarina valottaa omalta osaltaan myös sitä, miten haastavaa on toimia eläinten hyväksi silloin kun ihmisetkin kärsivät hätää. Mutta puutetta riittää toki tänäkin päivänä. Eläinten oikeudet eivät toteudu, kun ihmisten oloissakin riittää parannettavaa.

Sisäänpääsymaksu ei ole suuri.

Eläinten oikeudet ovat täällä ainakin toistaiseksi lähinnä parempiosaisten etuoikeus.

Sisääntuloportin tuntumassa oli siistimpää. Vanhoista rakennuksista, kuten muinaisesta kahvilarakennuksesta, voi aistia, millainen vauraan väen ajanviettoparatiisi eläintarha on vuosikymmeniä sitten ollut.

Kaunis ja varjoisa entinen kahvilarakennus leikkialueen lähellä muistutti menneistä.

Jos eläintarhasta jotain hyvää yrittää keksiä, voi todeta ainakin sen, että rappionsa myötä siitä on viimein tullut myös paikallisten tila. Hyvää on sekin, ettei eläimiä sentään ole enää enempää.

Siirtomaa-aikana paikallisilla ei ollut eläintarhaan asiaa muutoin kuin rikkaampien ajanviettoa palvelemaan.

Paikalliset asukkaat viettivät sunnuntaipäivää eläintarhan leikkipuistossa.

Erittäin maltillinen viiden meticalin eli seitsemän sentin pääsymaksu takaa sen, että maputolaisilla on puistomainen alue kaupungissa, jossa puistoja ei juuri ole.

Yhteen kulmaukseen on onnistuttu pystyttämään jopa leikkipuisto, jonka viereen oli istutettu vihernurkkaus: ruohoa, pensaita ja palmuja.

Vihreä on toivon väri.

Kaiken roskan, löyhkän ja kaaoksen keskellä trooppisen vihreänä loistava nurmikko on ällistyttävä näky etenkin, kun eläintarhan vieressä jyrisevä katukin on lähinnä ruskea!

Se antaa myös toivoa. Tarhassa tapahtuu sentään jotain myönteistä, joten kuka tietää, mitä seuraavien kymmenen vuotta tuovat tullessaan. Ehkä (vähät) rahat suunnataan jonain päivänä muuhun kuin eläinten ylläpitoyrityksiin. Tosin Mosambikissa asiat tapahtuvat omassa tahdissaan, omalla logiikallaan.

Haju eläintarhan reuna-alueilla on paikoitellen kammottava, sillä pilaantuneet lihat ja kalat, jotka eivät kelpaa enää eläimillekään, nakataan puskiin. Leikkipuiston kulmauksessa hajua ei onneksi ollut.

Mutta kuka siivoaisi loputkin ja lopettaisi eläinten ahdingon?

Terkuin Lotta