tiistai 24. marraskuuta 2015

Pientä pehmennystä

Ostoksilla


Viime blogipostauksesta on vierähtänyt aikaa, ja taannoiset hiekkamyrskyt ovat tyystin tasoittuneet. Niiden jälkeen Maputoon on saatu runsaasti vettä, jota onkin kaivattu.

Maputon markkinalöytöjä tällä kerralla
Sade ilahdutti myös meitä eräänkin viikonlopun päätteeksi. Uuden siivoojamme poika, innokas puutarhurikandidaatti ,ylitti paitsi itsensä, myös vesitankkimme kapasiteetin istuttaessaan taimia ja kastellessaan auringon kuivattamaa pihaa.

Niinpä huomasimme pari viikkoa sitten torstai-iltana olevamme jälleen kerran täysin vedettömässä tilassa. Odottelin seuraavana aamuna, josko hallituksen vesi suhisisi pihan ulkohanassa, mutta turhaan - kaupungin vedenjakeluongelmat jatkuivat yhä. Nyt vedettömyys oli kuitenkin omaa syytäni. En ollut valvonut puutarhurin työtä tarpeeksi tarkasti ja muistanut teroittaa, ettei vettä saa tuhlata eikä tankkeja päästä tyhjiksi.

Vesi lopahti parahiksi, kun illan astiat olivat kertyneet röykkiöksi tiskipöydälle, futiksenpeluu oli hiostuttanut pojat, osa ilmastointilaitteista temppuili ja mies kotiutunut hikiseltä työmatkalta Mosambikin pohjoiselta maaseudulta (hän ei erityisemmin ilahtunut, kun mutisin, että tervetuloa kotiin - vettä ei sitten ole, mutta etupiha, joka toimii lähinnä kauttakulkualueena ja josta nauttivat kissa ja vartija, on muuten todella hienosti kasteltu!).

Viikonloppu sujui noutopizzan ja kertakäyttöastioiden voimin, sillä kenelläkään ei ollut voimia ajatella muuta, ja hygieniastamme huolehti poikien koulu, jossa kävimme suihkussa.

Nuorimmaisen mielestä se oli äärettömän noloa: "Mitä! Koulussa suihkuun! Minä en ainakaan mene!" Sattui kuitenkin niin, että koulussa oli kahtena päivänä hyväntekeväisyystempaus, sarja futisotteluita, joiden merkeissä kerättiin rahaa erään maputolaisperheen lääkärikuluihin. Hikeä tippuva maalivahti oli melko helppo suostutella suihkuun muistuttamalla, että mukava kotikylpy tarkoittaisi kanisterista kaadettua pullovettä.

Huomautin myös, että eihän kukaan näe meitä suihkussa - ovet ja verhot on keksitty. Mahdollinen nolous jää pienen piirin häpeäksi.

Olen harvoin nauttinut suihkusta niin paljon kuin American International School of Mozambiquen tyttöjen pukuhuoneessa, usean vuorokauden tauon jälkeen.

Tästä ovesta suihkuun!
Taivaan hanat aukesivat sunnuntaina eli piha sai jälleen ylen määrin vettä, sopivasti puutarhurin huolellisen kastelu-urakan päätteeksi. Kuuntelimme sateen ropinaa ristiriitaisin tuntein. Mutta tiistaiaamuna hallituskin avasi taas hanansa, ja meidän oma kotoinen kuivuutemme helpottui.

Hyvä niin, sillä nythän vedettömyys ei ollut koskenut vain meitä, vaan myös vartijoitamme. Edelliskerralla meillä ei vielä ollut näitä yötä päivää päivystäviä vahteja (joiden ympärivuorokautiseen läsnäoloon on sinänsä ollut totuttelemista). Piti ostaa kanistereita ja pari ämpäriä lisää, jotta vartijatkin saivat vettä omiin tiloihinsa takapihallamme. Arvelen tosin, että paikalliset suhtautuvat sähkö- ja vesikatkoksiin huomattavasti tyynemmin kuin me ulkomaalaiset. He ovat tottuneet niihin, eivätkä liikoja hermostu asioista, joille eivät voi mitään. Tilannehan menee aina ohi. Luultavasti minäkin totun.

Saaliin kanssa kotiutumassa
Vedettömän kauden ja poikkeuksellisen masentavan uutisviikon jälkeen kaipasimme pientä pehmennystä.

Se löytyi asuinkadultamme, Fundação Fernando Leite Couto -nimisen säätiön käsityöläismarkkinoilta. Portugalilaissyntyinen runoilija Fernando Leite Couto oli Mosambikin tunnetuimpiin kirjailijoihin lukeutuvan Mia Couton isä.

Luulin pitkään, että Mia Couto on nainen, kunnes luin hänestä jutun ja opin, että Mia on leijonan ääntelyä kuvaava kutsumanimi, jonka kirjailija omaksui jo lapsena.


Värikkäät laukut rivissä.
Joka tapauksessa Fernando Leite Couto -säätiö on mukava naapuri: siellä on rauhallinen ravintola, näyttelyitä, keskustelutilaisuuksia ja musiikkitapahtumia. .

Markkinoita on aika ajoin eri puolilla kaupunkia, esimerkiksi läheisessä Café Solissa, joka on yksi Maputon ulkomaalaisten suosimia kohtauspaikkoja muun muassa wifi-yhteyden takia.

Tyynyvalikoimaa.

Tällä kerralla ostimme kolme värikästä tyynyä. Eloisat capulana-kankaat ja kaikki, mitä niistä tehdään, on parasta Mosambikia. Esimerkiksi pienet capulana-pussukat ovat minusta täällä kätevämpiä kuin nahkalompakot. Kevyinä ja pehmeinä ne on helppo tunkea taskuun, ja laukun voi silloin jättää kokonaan kotiin.

Capulana-printtihousut näyttävät myös todella muodikkailta.

Ilahduin nähdessäni markkinoilla mosambikilaista kosmetiikkaa. Sitä ei ole ihan helppo löytää! Peruskaupoissa on Niveaa ja Dovea.

Inhambanelaiset Bom-tuotteet (Bio Oléos de Miombo) olivat lisäksi sangen tyylikkäästi pakattuja - ostamani mandariini-rosmariinivoide on kauniissa puisessa purkissa. Luulen, että palaan sarjan pariin vastakin, niin houkuttelevilta puupurnukat näyttivät.

Viimeiseksi markkinakaverini Niina Torikka ja minä löysimme mainion AfriDiva-merkkisen kaulakorun. Sen voi taivutella haluaamansa muotoon kaulaan, ranteeseen, päähän tai vaikka vyötärölle, jos uuma sallii.

Aina tällaiset muunneltavat korut eivät toimi, mutta tämä näyttävä kääty vakuutti minut ja Niinan. Kuvasta näette, miten monia käyttömahdollisuuksia se tarjoaa: teekkari-Niina kietoi sen päähänsä teletappityyliin.

Aalto-yliopistossa puunjalostusta opiskeleva Niina on viettänyt syksyn Maputossa Eduardo Mondlane -yliopistossa. Asumme kävelyetäisyydellä, joten olen ilokseni saanut hänestä kahvi- ja juttuseuraa. Mutta kohta Niina ja koru matkaavat takaisin pohjoiseen.

Teletapin tiara Afrikasta.

Korusta ei myöskään ihan heti näe, mistä materiaalista se on tehty (Coca-Cola -tölkeistä). Kierrätyskoruakin pukee se, että alkuperä on tyylikäs salaisuus.

terkuin Lotta






maanantai 9. marraskuuta 2015

Tuulista menoa

Mutta eihän Mosambikissa voi sataa lunta!


Viime viikolla oli tuulista. Maputossa voi yleensäkin tuulla reippaasti, etenkin rannan tuntumassa. Pieni tuuli on usein vain miellyttävä. Sen ansiosta sää ei aina ole lainkaan niin tukalan kuuma kuin kuvittelisi.

Nyt hatuista ja helmoista sai pidellä tosissaan kiinni. Syy riepotukseen oli ylempänä Somalian rannikolla riehuva sykloni, joka heilutteli häntäänsä Maputon tasolla asti. Olisi ollut helpottavaa pysyä kotona, mutta vilkaisu jääkaappiin puhui muuta.

Lähdimme kauppaan rantaa pitkin kulkevaa Avenida da Marginalia pitkin. Eipä Shopriteen ja Woolworthiin oikein muuta reittiä pääsekään.

Avenida da Marginal, joka on yksi Maputon valtaväyliä, vie sekä ulos kaupungista että paikallisen bileväen suosimalle Costa do Sol -rannalle. Katu on siksi esimerkiksi juhlapyhinä altis ruuhkautumaan. Joka tapauksessa se on vaikuttava bulevardi ajella, sillä sitä reunustava valtameri on joka kerta erinäköinen. Sitä ei hevin väsy katselemaan.

Marginalin palmut kumartavat tuulelle (kuva MKN).
Tällä kerralla meri näytti villiintyneen täysin, vaahtopäät vain vyöryivät rantaan. Palmutkin taipuivat juhlalliseen kumarrukseen, ja ranta-alue oli täysin autio. Äkkiä alkoi kuulua tiukkaa ropinaa, ja tuulilasi sumeni. Suomalainen kun olen, ääni toi ensimmäiseksi mieleeni raesateen tai jäätävän lumituiskun. Mutta eihän Mosambikissa voi sataa lunta! Me olimme hiekkasateessa.

Hiekkaa kertyy tielle (kuva MKN).
Ei voinut kuin hämmästellä sitä vauhtia, jolla tuuli siirsi rannalta hiekkaa asfalttikadulle. Edessämme oli pienehkö auto juuttunut hiekkaan. Koskaan ei tiedä, milloin Afrikassa tarvitsee nelivetoautoa! Kadun viertä kävelevät ihmiset kahlasivat hiekassa liinat pään peittona.

Tuulen myötä sähköt takkuilivat - kielikoulussakin oli samana aamuna ollut jälleen yksi sähkökatkos, samoin meillä kotona iltapäivällä -, ja hetkeä aiemmin samassa paikassa asioinut ystävättäreni Marika Knaapila-Navarrete oli varoittanut, että maksukorttilaitteet eivät välttämättä toimi.

Me onnistuimme kuitenkin maksamaan, ja hylkäsimme aikeen käydä vielä toisessa kaupassa. Lapsi tarvitsi seuraavaksi päiväksi kouluun laskimen, mutta päätimme ryhdistäytyä ja etsiä laitteen lukuisista avaamattomista muuttolaatikoista sen sijaan, että olisimme ajaneet toiseen liikkeeseen ostamaan hätälaskinta. Ostoksia tehdessämme oli tullut jo pimeää, Afrikassahan pimeys laskeutuu nopeasti ja totaalisena.

Kauppamatkallakin voi juuttua hiekkaan! (Kuva MKN)
Pimeässä ei ole mukava ajaa, oli hiekkamyrskyä tai ei. Esimerkiksi kaduilla voi olla isoja kuoppia, joita ei vain näe, kun katua ei ole valaistu.

Oma lukunsa ovat katua ylittävät ihmiset. Kun on pimeää, ja hahmotkin tummanpuhuvia, ylittäjiä on ihan tarpeeksi vaikea erottaa, vaikka he eivät peittyisikään pöllyävään ruskeaan hiekkaan. Koska liikennevaloja ei ole, ihmiset poukkoilevat tien poikki siitä, mistä milloinkin sattuvat pääsemään.

Sananen liikenteestä. Olen liikkunut Maputossa melko paljon jalan, ja toivoisin kaupunkiin edes hiukan enemmän liikennevaloja. Toki täällä täytyy pitää silmä tarkkana, oli valoja tai ei.  Mutta pitkien, liikennevalottomien katujen ylitys on rasittavaa. Ruuhka-aikana kyse ei ole siitä, että ylität kadun sopivana hetkenä, vaan vähiten epäsopivana. Usein tuntuu, että auton ratissa olisi turvallisempaa.

Autojen määrä on kasvanut Maputossa niin nopeasti, ettei liikennesuunnittelu tunnu pysyneen perässä. Esimerkiksi uudessa Polana Shoppingissa ei ole omaa paikoitusta, vaan sinne menevän on tungettava kaaransa siihen koloon, mihin sen kadunvarressa sattuu saamaan, ja neuvoteltava pysäköintimaksusta paikallisten, epävirallisten "lappuliisojen" kanssa.

Voit tietysti jättää maksamattakin, mutta silloin on mahdollista, että autosta on palatessasi kadonnut peili tai suuntavilkku. Pysäköinninvalvojilla on omat tonttinsa, ja he saattavat esittäytyä varmistaakseen, etteivät kolikot mene väärälle miehelle - meidän autoamme vartioi kerran itse James Bond. Tiettävästi täällä liikkuu myös Michael Jackson.

Vaahtopäät Marginalin rannassa (kuva MKN).
Avenida da Marginalilla vain liikenneympyrät hillitsevät autojen menoa, liikennevaloja ei ole. No, puhuri työnsi meidät sujuvasti ja nopeasti kotiin sen jälkeen, kun ruuhkasta selvittiin; hiekkaan juuttuneet autot hidastivat liikennettä takanaan. Myrsky laantui seuraavien päivien kuluessa, ja kuulin, että Avenida da Marginal oli raivattu hiekasta yllättävän nopeasti - hienoa Maputo!

Ruuhkaa Mares Shoppingin edessä (kuva MKN).

Kauppamatka oli yllättävän palkitseva. Kerroin aiemmin, että Maputosta ei saa tuoretta maitoa, eikä iskukuumennetun kestomaidon makea maku edelleenkään puhuttele jälkikasvua. Woolworthin maitotuotehyllyssä - joka on usein tyhjää täynnä - oli kokonaiset 3 litraa Etelä-Afrikasta tuotettua tuoretta maitoa! Ostin ne kaikki. Minulle on arvoitus, onko Woolworthin maitohylly niin usein tyhjä siksi, että tuotteita on tuotu vain vähän, vai ovatko nopeammat ehtineet paikalle ennen minua.

(Kestomaitokin tulee muualta, yleensä Etelä-Afrikasta tai jopa Portugalista. Minusta on ekologisesti ja taloudellisesti aivan nurinkurista tuottaa niin arkista elintarviketta kuin maito Portugalista asti eteläiseen Afrikkaan, mutta näin voi käydä, jos maassa ei ole tarpeeksi, tai lainkaan, omaa tuotantoa.)

Myöhemmin kuulin, että Marika, joka oli käynyt samassa kaupassa ennen meitä, oli niin ikään lapsineen viimeistellyt myrskyillan tuoremaitojuhlalla. Ihanaa, että hän jätti minulle ne kolme tölkkiä! Saan kiittää Marikaa myös näistä blogikuvista.

Maisemaa Avenida da Marginalin tuntumassa (kuva MKN).

Siivoojani Ana tuli kahden päivän kuluttua töihin silmät huomattavan punaisina. Vampyyrikatseen syynä oli silmiin lentänyt hiekka. Hän kertoi, että köyhemmillä asuinalueilla ihmisten oli käynyt köpelösti, kun myrskytuuli riehui hatarien rakennusten ja peltikattojen kimpussa. Omiin silmiinsä Ana suhtautui tyynesti, "se menee ohi".

Olen jo huomannut, että monilla afrikkalaisilla on hyvin rauhallinen asenne sellaisiin elämän vastoinkäymisiin, joille ei voi mitään. Siinä, missä suomalaiset riehuisivat sosiaalisessa mediassa, vertailisivat kärsimyksiään ja kyselisivät, kenen on vastuu, täällä elämää jatketaan. Tietysti siksikin, ettei useimmilla ole mahdollisuutta, saati aikaa, roikkua netissä valittamassa; päivittäinen arki vaatii huomiota koko ajan.

Minusta oli jo Marginalilla tuntunut ristiriitaiselta katsella myrskyssä patikoivia ihmisiä mukavasta autosta käsin. Mutta näihin tuntemuksiin saa täällä tottua.

Hiukan lohdutti se, että olen elämäni aikana taistellut lukemattomia kertoja tietäni eteenpäin talvisessa lumimyräkässä, kahlannut upottavassa hangessa ja liukastellut sohjossa nenänpää jäässä. Asennoissa ja ilmeissä ei lopultakaan ollut paljon eroa. Samanlaista määrätietoista, etukenopainotteista etenemistä.

Tuisku siellä, hiekka täällä.

Tuulinenkin päivä päättyy auringonlaskuun. (Kuva MKN)

terkuin Lotta

(P.S. Se laskinkin, jota emme olisi jaksaneet alkaa etsiä, löytyi muuttolaatikoista, mistäpä muualta kuiin Berliinin aikaisen koulurepun sisältä. Seuraavan päivän matematiikantunti oli pelastettu.)