Tropiikin joulutunnelmaa

Heräsin tänä aamuna siihen, että päättäväinen hikivana taivalsi ohimolta poskelle ja nenän yli edelleen toiselle ohimolle ja hiuksiin. Kutitti hiukan mennessään. Viime päivät ovat olleet kuumia. Me emme oikein osaa nukkua ilmastointilaitteen hurinassa ja puhalluksessa, joten aamuun mennessä on tukalat paikat, vaikka huone illalla olisi mukavan viileähkö.

Suotuisaa vauhtia vuoteen 2017 All Nationsin lapsille!

Tropiikin joulukuussa valkeaa joulua kuvailevat kauden laulut kuulostavat kaukaa haetuilta, vaikka ajatus lumesta ei ole lainkaan hassumpi. Joulutunnelma on erilainen, mutta ainakin lämmin! Ei joulu täällä ole huonompi (no, lapset voisivat olla toista mieltä, ainakin mitä lahjojen saatavuuteen tulee), toisenlainen vain. Käsityöläistoreilta löytyy lahjojakin.

Riuska nostelija sai heti All Nationsin lasten täyden huomion.

Maputon joulukuu on mennyt yhdessä hujauksessa, osittain siksi, että porukkamme on tässä kuussa ollut kuusihenkinen, ja päivät ovat mukavan täysiä. Koulun joululoma alkoi jo kaksi viikkoa sitten.

Tytöt ratsastivat dyynien yli meren rantaan laukkaamaan Macanetassa.

Tätä kirjoittaessani generaattori taistelee äänekkäällä pörinällään huomiosta Barbara Hendricksin joululaulujen kanssa. Luulen, että meille on tulossa jouluaattoukkonen - tuuli on noussut äkkiä, ja se lennättää lehtiä ja irtotavaroita pitkin pihaa. Sähköt ovat olleet poikki melkein koko päivän. Sähkökatkot ovat tavallisia voimakkaiden helleaaltojen aikana, kun ilmastointilaitteet ovat lujilla. Mutta olen onnellinen siitä, että generaattori toimii tänään.

Pyysin kodinhoitajaa ostamaan jouluaatoksi torilta kalan, ja vonkale tuskin mahtui pellille. "Miten minä tähän jouduin?" se näyttää kysyvän.

Ei graavilohta, vaan joulukala Maputon malliin.  

Tänä vuonna pääsimme yllättäen myös joulusaunaan. Suurlähettiläs järjesti residenssissään saunaillan Maputon suomalaisille. Kaunis kiitos! Päivä oli kuuma, ja olin pohtinut, tuntuuko sauna ajatuksenakin naurettavalta. Mutta se olikin todella mukavaa ja kodikasta. En ole koskaan ennen saunonut ja uinut (altaassa) Intian valtameren äärellä. Mahdollisesti saunomisessa oli järkeäkin - sen jälkeen 40 asteen helle ei korvenna niin kovasti.

Näkymä residenssistä merelle.

Piparien teko sujui nyt paremmin kuin viime vuonna, kun oivalsimme, että leipojan täytyy hakeutua tehokkaasti ilmastoituun tilaan. Kuumassa ja kosteassa huoneessa leipomisen kemia menee ihan uusiksi. (Keittiöissähän ei täällä yleensä ole ilmastointilaitteita, koska kyökkien on ajateltu olevan apulaisten aluetta. Mihin he tarvitsisivat viileämmän ilman mukavuutta?)

Ostimme tältä käsityöläistorin tyylilyyliltä capulana-kankaita.

Kävimme keskiviikkona myös tervehtimässä All Nations -orpokodin väkeä Matolassa - siitä retkestä on kuvia yllä. Yksi meistä menee sinne auttelemaan joulupäivänä. Hänelle oli mietitty tehtäviä ja varattu huone yöpymistä varten. Tuli tervetullut olo - ja huomasimme myös, että siellä ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi auttavia käsiä.

All Nationsissa, ja etenkin paluumatkalla sieltä, ajattelen usein kiitollisuutta. Vaikka minulla on aina viemisiä mukanani, tuntuu nurinkurisesti ja hiukan nolosti siltä, että orpokodin valoisat ihmiset antavat minulle enemmän kuin mitä minä voin lahjoittaa heille. Siellä ei haittaa, että valkoinen joulu on kaukana - keskiviikko toi minulle ihan tarpeeksi joulumieltä.

Flamingoja Maputon rannassa marraskuussa (ja kummityttäreni kaunis palmikko).

Jos kiitollisuuden taito on hukassa, se löytyy kyllä, kun hiukan viettää aikaa näiden lasten ja heistä huolta pitävien, työtään sydämellä tekevien aikuisten - eteläafrikkalaisten Llewellynin ja Lizén sekä mosambikilaisen Senhora Leonoren - kanssa. Sillä kiitollisuus - sen he kaikki osaavat. Sen voi myös jokainen oppia, jos vain haluaa. Joululahja sekin.

Hauskaa joulua teille, ihanat lukijat lähellä ja kaukana. Blogin kirjoittaminen ei olisi mahdollista, saati mielekästä, ilman teitä. Kiitos tästä vuodesta!

Terkuin Lotta ja taustajoukot

Swazimaan väri on vihreä (ja design hulvatonta)

Kävin haltioitumassa sumuisessa Swazimaassa. Viime sunnuntaiaamuna Malolotjan luonnonpuistossa tajusin, miten paljon olin kaivannut vihreää.

Sumusta erottui sarvipää.

Tuntui siltä kuin olisin astellut suoraan paratiisiin, ympärillä vain hiljaista ja vihreää, vihdoinkin vihreää, epätavallisen kauniita lintuja ja sumusta hitaasti paljastuvia muhkeita kalliojärkäleitä. Järkäleiden päällä kökötti liikkumattomia eläimiä (mitä lajia, se jäi arvoitukseksi). Ilma oli kosteaa ja raikasta, ihanaa hengittää.

Kokemus oli epätodellinen.

Sillä välin kun meillä vuoden loppuun asti oleskeleva sisarentyttäreni ja minä toikkaroimme sumussa kukkien ja lintujen keskellä, pelottomammat seuralaisemme hurjastelivat Malolotja Canopy Tourilla eli köysiratakierroksella Malolotjan luonnonpuistossa.

Safariauto kuljettaa köysiratakierroksen lähtöpaikkaan.

Kolean sään vuoksi he olivat ainoat paikalle uskaltautuneet, ja tyytyväisistä ilmeistä päätellen kokemus oli huikea.

Mutta oma vaatimaton, päämäärätön vaelteluni Malolotja Nature Reserve -luonnonpuistossa oli minulle huikea. Maisemat olivat niin rauhoittavat ja sumun vuoksi suorastaan unenomaiset.

Huomasin myös, miten paljon olin kaivannut paitsi sitä vihreää, myös mahdollisuutta tavalliseen ulkoiluun luonnossa (luonnonpuisto on kävelijälle turvallinen, isot petoeläimet ovat toisaalla Swazimaassa - tai niin ainakin luulen!). Viileän raikas sää teki reippailusta tietysti vielä miellyttävämpää - Maputossa eletään nyt kosteaa, ukkosentäyteistä sadekautta.

Maputohan on pääkaupunkimaisen urbaani. Kävelen paljon, mutta enimmäkseen katuja pitkin liikennettä väistellen: yleisiä puistoja on vähän, ja ne ovat pieniä. Vanhoissa taloissa, kuten omassamme, on siirtomaa-ajan tyylin mukaiset pikkiriikkiset puutarhat - meillä ei oikeastaan ole muuta kuin edellisessä postauksessa esittelemäni iso mangopuu. Välillä voi toki kävellä rannalla - meri tekee aina vaikutuksen -, mutta emme asu ihan rannan tuntumassa, joten en mene rannalle päivittäin.

Arvoitukselliset kököttäjät.

Eriskummallinen Swazimaa tarjoaa paljon muutakin kuin vuoria, köysiratoja, safariajoja sekä erinomaisia vaellus-, ratsastus- ja pyöräilyreittejä. Se on pieni, kaunis, itsevaltaisesti johdettu kuningaskunta Mosambikin ja Etelä-Afrikan syleilyssä. Valtikkaa heiluttaa moniavoisuudestaan tunnettu kuningas Mswati III, eikä varmaankaan ihan ongelmitta. Myös kuninkaan äiti Ntfombi, "Suuri Elefantti", on tärkeä vallankäyttäjä. Kuningasperheen elämäntyyli on asiaankuuluvan hulppea. Kontrastina kerrottakoon, että Swazimaassa on erittäin korkeat hiv-tartuntaluvut.

Teimme Swazimaahan kahden yön pikamatkan, sillä sisarentyttäreni pitää saada kolmen kuukauden viisumiinsa uusi maahantuloleima leima kuukauden välein (nämä niinsanotut "visa runit" ovat yleisiä).

Mutta Swazimaahan kannattaísi mennä ihan ilman viisumihommiakin.

Sumukävelyllä Swazimaassa.

Turismi on tärkeä elinkeino. Palvelu pelaa - tai sitten Maputosta tulija vain haltioituu helposti asioista, jotka missä tahansa turistimaissa olisivat tavallisia. Kuten belgialainen ystävättäreni Béa vähän aikaa sitten totesi, Mosambikissa on varmasti hyvin kauniita alueita, mutta niistä ei ole aina ihan helppoa ottaa selvää. Swazimaassa matkailu on toki helpompaa kuin jättimäisessä Mosambikissa siksikin, että etäisyydet ovat paljon pienempiä.

Komeat lehmät tuntevat arvonsa, ja ne kopistelevat kaikkialla.

Swazimaa on kuuluisa tasokkaista käsitöistään. Olimme ihan vähällä ostaa allaolevan kattokoristeen, afrotukkaisen enkelin, jonka pään päällä killuu teepannu. Ehkä ensi kerralla? Koriste on minusta mainio siksikin, että afrikkalaisnaiset todella kantavat kaikkea päänsä päällä. Hedelmiä, vesikanistereita, polttopuuta... Miksei sitten teekannua.

Enkeli kannattelee päänsä päällä teekannua.

Lentävässä teepannuenkelissä ei ole mitään järkeä, mutta siinä olikin sen lumo. Ystävättärelläni Marikalla on veikeä swazimaalainen tuoli, ja lisää samankaltaisia löytyi enkelitaiteilijan pajasta.

Marikan tuoli, katseenvangitsija. 

Swazimaalaista tuolityyliä.

Skarppina Swazimaassa - toivotaan, että maailmanloppua ennustava Trump-kello erehtyy.

Ihanan pehmeitä huiveja - Afrikasta löytyy myös hillittyä väriskaalaa.

Kaunista ja kivaa keittiöön Gone Rural -kaupassa.

Matkailijat tuovat Swazimaasta röykkiöittäin myös kauniita ja laadukkaita kynttilöitä, jotka pitävät muotonsa palaessaan ja joiden suunnittelussa rajana on vain mielikuvitus. Swazi Candles on kuuluisimpia kynttiläpajoja, mutta muitakin valmistajia on.

Alla kokoelma eri tyylejä: Swazi Candlesin hulvattomia eläinkynttilöitä, moderni seeprakynttilä ja Gone Rural -kaupan rauhallisen minimalistinen Lilanga-tuoksukynttilä.

Valoa Afrikasta.

Osuimme ensimmäiseksi yöksi erityisen viihtyisään hotelliin, Mogi Boutique -hotelliin Ezulwinin alueella. Siellä huomasi jälleen kerran, että yksityiskohdat ratkaisevat.

Näkymä Mogin huoneesta

Minusta on usein mukavaa juoda hotellihuoneessa yhdet kahvit ennen kuin pitää suoriutua kynnyksen yli hotelliaamiaiselle. Kahvimaito pitäisi vain muistaa tuoda Maputosta asti, sillä huoltoasemien valikoimiin ei voi luottaa. Olen ratkaissut asian niin, että en enää piittaa maidosta. Muistettavaa on muutenkin niin paljon.

Mutta Mogin huoneissa olikin jääkaapit ja niissä pienet pillimaidot, eikä siinä kaikki: huoneissa oli jopa pienet pressokeittimet ja niihin sopivaa kahvia. Aamukahvi oli pelastettu, suorastaan ylellinen!

Hotelli kukkulalla.

Hotellissa ei ollut ravintolaa, mutta henkilökunta auttoi take away -aterian tilaamisessa (vaihtoehtoja oli kaksi, pizzapaikka tai kanapaikka - me tilasimme kaikille kanaa, jota Afrikassa on yleensä helppo saada). Maksu suoritettiin käteisellä, jota on aina hyvä olla mukana. Swazimaassa voi maksaa Etelä-Afrikan randeilla. Kätevää.

Aamiainen oli hyvä ja monipuolinen, kuumaa vettä tuli hanasta runsaasti, tv-kanavat toimivat, kaikki ymmärsivät englantia. Swazimaahan voi hyvillä mielin palata, tähän hotelliin myös.

Terkuin Lotta

Operaatio Mango

Mosambikissa eletään nyt mangosesonkia. Euroopassa asuessani en itse asiassa erityisemmin pitänyt mangoista, mutta täällä niihin ei voi olla rakastumatta.

Kun ne eivät joudu tekemään pitkää matkaa, ne ovat aina "syöntikypsiä" siinä vaiheessa kun ne pääsevät lautaselle, ja maku on juuri niin raikas ja makea kuin pitääkin. (Sama koskee muuten avokadoja, jotka ovat nekin täällä ihania, ja mosambikilaiset avokadot ovat lisäksi valtavan kokoisia.) Ainoa miinuspuoli on se, että liukaslihainen mango on joskus tuhottoman vaikea käsitellä. Näppejään saa varoa.

Mango on herkullista myös mehuna. Maputon ravintoloiden parhaita puolia ovatkin "sumos naturaís", tuoremehut, joiden valikoima vaihtelee sesongin mukaan. Silloin, kun passiohedelmämehua saa, voisin juoda sitä joka päivä. Nyt sen kausi on ohi.

Mangomehu on ihanaa sellaisenaan tai muihin, kuten appelsiiniin tai ananakseen, sekoitettuna. Myös ananaksen ja mintun yhdistelmä toimii hyvin. Baobab-puun hedelmän mehu maistui minusta aika omituiselta, mutta se onkin parhaimmillaan mehusekoituksen osana. Uskon, että se on hyvin terveellistä...

Kiipeilyn tulos.

Kuvan mangot ovat meidän kookkaasta pihapuustamme. Minulla ei ole osaa eikä arpaa tähän somaan kekoon, jonka kodinhoitaja asetteli vadin virkaa toimittavaan muoviseen kakkukupuun - puu on komea, vanha ja valtava, ja sen antimet killuvat korkealla, ulottumattomissa. Ne ovat lähinnä lintujen ruokaa. Maahan pudotessaan hedelmä hajoaa.

Kunnes kodinhoitaja ja minä kyllästyimme asiain tilaan. Neuvokas Ana lupasi keksiä jotain. Olihan hänestäkin synti ja häpeä, ettei hedelmiin pääse käsiksi, sillä mangot ovat Mosambikin omia aarteita. Miksi ostaa niitä katukojuista, kun niitä olisi omasta takaa, ja ruoka on kallista? Olimme toki onnistuneet harvakseltaan sohimaan niitä puusta alas, välineenä uima-altaan puhdistamiseen käytettävä pitkävartinen haavi, mutta puuha oli aika tehotonta.

Ähä kutti, saimme teidät!

Analla ei nokka pitkään tuhissut. Olen jo aiemmin pannut merkille, miten oma-aloitteinen ja kekseliäs hän on. Jos hän olisi syntynyt toisenlaiseen maahan, saanut opiskella ja etsiä vapaasti omaa tietään elämässä, luulen, että hän olisi nyt kansainvälisen yrityksen henkilöstöpäällikkö. Onhan hän täälläkin kodinhoitajaksi varsin pätevä: puhuu hyvää englantia (hän on työskennellyt perheissä myös Etelä-Afrikassa), ajaa autoa ja kokkaa. Lisäksi hänellä on mahtava huumorintaju.

Kävi siis niin, että yksi vartijoista kiipesi Anan kehotuksesta mangopuuhun. Tämä vartija on kotoisin pohjoisemmasta ja tottunut kiipeilemään korkeisiin kookospalmuihin kookospähkinöiden perässä.

Tuloksena oli kassillinen mangoja, jotka jaettiin reilusti minun, Anan ja vartijoiden kesken. Ensi kerralla otan kuvan, nyt "Operaatio Mango" oli ehditty toteuttaa sillä välin kun kävin ruokakaupassa. Ikänsä kookospähkinöitä keräillyt vartija olisi varmaan ihmetellyt, miksi haluan ottaa jostain niin arkipäiväisestä asiasta kuvan!

Terkuin Lotta

Amélia, tyttö vailla vanhempia

Pikku Amélia istui hiljaa syöttötuolissaan, kuten viimeksikin, kun näin hänet. Kun kävelin häntä kohti, hän ojensi nopeasti molemmat nukkemaisen ohuet käsivartensa. Amélia, yksi All Nations -orpokodin pienimmistä keijukaisista, osaa toivoa syliin.

Monissa orpokodin pienimmissä hämmentää liikkumattomuus: he istuvat hiljaa ja odottavat, että jotain tapahtuu. He eivät kiepu kärsimättöminä tuoleissaan, riehu äänekkäästi tai vaadi huomiota. Sama jatkuu, kun heidät ottaa syliin. He viihtyvät siinä loputtoman pitkään, hiljaa ja kyllästymättä.

Yksi hoitajista oli juuri opetellut letitystä. (Kuva: Mexia Dubach)

Vähän isommat lapset ilahtuvat aina vieraista, ovat välittömiä ja uteliaita ja lähtevät mielellään mukaan kaikkeen, mitä ehdotetaan. Selfieiden otto huvittaa loputtomasti. Jälleen kerran toivon polaroid-kameraa!

Amélialla oli uusi, hieno potkupuku.

Kun näin Amélian ensi kertaa, luulin, että hän on noin puolivuotias. Taisin verrata häntä suomalaisvauvoihin! Sittemmin hän on kasvanut selvästi, ja olen kuullut vaihtelevia arvioita hänen iästään: häntä on arveltu milloin yksi-, milloin lähes kaksivuotiaaksi.

Tosiasia on, että orpokoteihin tulevien lasten tarkkaa ikää ei välttämättä kukaan tiedä. Miten sen edes voi kunnolla määrittää, jos lapsi ei ole aliravitsemuksen takia kehittynyt kuten pitäisi? Jotain kertoo se, että Amélia osaa kävellä.

Jos lapsi löytyy kuolleen äitinsä vierestä, kuten Amélia, ikä jää arvoitukseksi. Toisaalta syntymäpäivä voi olla hämärän peitossa, vaikka jompikumpi vanhemmista olisi elossakin. Monet lapset syntyvät kotona, jolloin dokumentointi ei ole niin tarkkaa.

Kotisynnytyksen syynä voivat olla perinteet, mutta usein myös se, ettei esimerkiksi maaseudun kaikissa kolkissa ole tarjolla kotia kummempia klinikoita tai kätilöitä. Pääkaupungissa tilanne on tietysti parempi.

Eilen, 1. joulukuuta, vietettiin maailman AIDS-päivää. Mosambikissa AIDS-orpoja on paljon, myös täällä All Nationsissa.

Pöydän ääressä istuvat kaksoset ovat oikeastaan kolmoset, kaksi tyttöä ja poika, joiden äiti kuoli HIViin. Tarina on täällä tavallinen. Isä toi vauvakolmoset orpokotiin, koska ei pystynyt huolehtimaan heistä. Hänkin oli sairas.

Valkopaitaiset kaksoset istuvat vastakkain.

Poika ei selviytynyt, tytöt jäivät henkiin. Toinen heistä kantaa virusta ja saa siihen lääkkeet kuukausittain. Lääkitys on onneksi kohtuuhintainen.

Nämä kolmoset olivat kimmokkeena, kun All Nationsin Baby Housea, vauvataloa pienimmille asukkaille, alettiin rakentaa. Hanke on kesken.

Baby House on rakenteilla - kuinkahan pitkään?

Tässä orpokodissa, ja monissa muissa samankaltaisissa paikoissa, jatkuvana haasteena on rahoitus ja sen lisäksi myös hankaluus löytää sitoutuneita, pitkäaikaisia vapaaehtoistyöntekijöitä palkatun työvoiman rinnalle. Moni vain piipahtaa.

Kaikki rahoitus on yksityistä. Jokainen ropo on tärkeä. Rahoituksen hankintaa helpottaa se, että koti on hyvin johdettu, hallinto toimii ja toiminnasta kerrotaan avoimesti. Olen itse saanut täällä hyvin lämpimän ja avoimen vastaanoton. Hyvin toimivia orpokoteja on helpompi tukea.

Kaikkien apu on luonnollisesti tervetullutta, mutta mitä pidempään joku viihtyy, sitä enemmän hän helpottaa päävastuullisten kuormaa, kun homma tulee tutuksi.

Tilanahtaudesta huolimatta orpokodin lapset ovat todella onnekkaita, kun he saavat ruokaa peräti kolmesti päivässä, kolme vaatekertaa, vettä peseytymiseen ja vuoteen lakanoineen.

Se on enemmän kuin monilla muilla.

Ystävättäreni Tzitzi ja Amélia.

Lapset tuntuvat viihtyvän keskenään - ja oppivat pärjäämään ryhmässä.

Kerran aiemmin kävelin keittiön poikki juuri, kun pala vaaleaa leipää putosi lattialle. Lähimpänä puuhastellut tyttö kiiruhti nappaamaan sen. Sivulta tuli juosten kaveri, joka tavoitteli samaa leipäpalaa.

Tyttö nosti salamannopeasti kätensä ylös: se oli MINULLA ensin. Mitään kiistaa ei syntynyt, vaan kilpakumppani nieli tappionsa tyynesti.

"Älä koske mun leipään" - kohta käsi singahtaa ylös.

Taistelu leipäpalasta ei tarkoita, että lapset eivät saisi tarpeeksi ruokaa. Orpokodissa on ruokaa. Se on yksinkertaista, mutta sitä riittää. Kun tulin eilen paikalle, keittiöemäntä Mama Gloria oli apulaisineen pihalla putsaamassa kalaa.

Hoitajat kertovat, että monet lapset syövät syömästä päästyäänkin.

Nälkä on ohjelmoitu heihin, ja he voivat ahmia niin nopeasti ja niin paljon, että oksentavat.

Vähitellen se menee ohi. Joitakin pienimpiä on alussa opetettava syömään, sillä  he eivät ole koskaan ehtineet oppia esimerkiksi imemään maitoa pullosta.

Meillä oli eilen viemisinä pahvilaatikollinen pyyhkeitä, vaippoja ja muita hoitotarvikkeita sekä pussillinen keksejä. Keksit jaettiin lounaan jälkeen kaikkien kesken.

Oikeastaan kissanpentukin tarvitsisi kodin.

Lasten kannalta onnellisinta on löytää adoptioperhe. Orpokoti tarjoaa hyvän kodin - hoivaa ja välittämistä -, mutta 18 vuotta täytettyään suojatit eivät periaatteessa enää saa jäädä sinne (onneksi kodeissa osataan joustaa - eihän perheenjäseniä voi heittää ulos!). 

Kuulin mosambikilaisperheestä, joka löysi kotinsa läheltä jätesäkkiin pakatun vauvan, toimitti hoitoon ja tähän orpokotiin, mutta adoptoi pojan myöhemmin. Kun on kuullut juuri ajoissa juuri tämän vauvan itkun, ei ehkä voi muuta.

Katselen nukkemaista Améliaa ja toivon, että hän löytää hyvän kodin.

Terkuin Lotta

Syntymäpäivä

Yksi meistä täytti aiemmin tässä kuussa 15 vuotta. Merkkipäivä osui lauantaihin, ja se tarjosi meille hyvän syyn lähteä Etelä-Afrikan puolelle Nelspruitiin hakemaan lahjaksi tarkoitettuja ratsastusjalkineita. Olin jo aiemmin varmistanut, että sopivaa kokoa oli saatavilla.

Nelspruit on pieni kaupunki noin 200 km:n päässä Maputosta. Sitä ei parhaalla tahdollakaan voi kehua kauniiksi tai pittoreskiksi, mutta kaupungin mielenkiinto piileekin muissa asioissa. Siellä on kunnollisia kauppakeskuksia (jopa kaksi), kohtuuhintaisia majoitusliikkeitä ja se on passelin matkan päässä paitsi Maputosta, myös Krugerin villieläinpuiston eteläkärjestä ja Blyde River -kanjonin maisemareitiltä.

Monet Maputon asukit käyvät siellä noutamassa kaupoista tavaroita, joita Maputosta ei oikein saa, kuten esimerkiksi kohtuuhintaisia huonekaluja, tiettyjä ruokia ja lääkkeitä, kirjoja, tekniikkaa ja harrastusvälineitä, vaikkapa niitä ratsastusnilkkureita.

Rajamuodollisuudet vievät joskus enemmän, joskus vähemmän aikaa, mutta jos kaikki menee hyvin, matka Maputosta Nelspruitiin vie nelisen tuntia (minusta se vie aina vähän enemmän aikaa kuin luulisi).

Aamuvirkut lähtevät kuudelta ja ovat perillä aikaisin, mutta meille aikaiset lähdöt vapaapäivinä aiheuttavat aina pieniä allergiaoireita - alkaahan koulu joka päivä 7.30, joten etenkin koululaiset saavat aikaisista herätyksistä osansa. Krugerin safariajoilla aikaisia lähtöjä ei voi välttää, mutta mahdollisuus nähdä villieläimiä omassa ympäristössään on tehokas kannustin unisimmallekin.

Tässä muutamia tuokiokuvia synttärilahjamatkalta. All Tacked Up -hevostarvikeliikkeen vieressä on viehättävä Farmers´ Stall -liike, jonka yhteydessä on taimitarha/kahvila. Jos asuisin Nelspruitissa, olisin varmasti puutarhaliikkeen asiakas, mutta auto on yleensä niin täynnä kaikkea muutakin, että kukat ja taimet ovat toistaiseksi jääneet hankkimatta. Tauko suloisessa kahvilassa riittää. Sen nurkassa kiekui tomera kukko, ja puutarhassa väijyi muitakin vihaisia lintuja.

Kukko kiekui tunkiolla.

Angry Bird vaani Nelspruitin Farmers´ Marketin pihalla!

Söimme lounasta toisessa Nelspruitin kahdesta isosta ostoskeskuksesta, Riverside Mallissa. Syntymäpäiväsankari valitsi lounaakseen meren eläviä. Rapuja saa toki Maputostakin, mutta täällä annos oli isompi. Hintataso on Etelä-Afrikassa selvästi edullisempi kuin Mosambikissa, mikä omalta osaltaan selittää Nelspruit-irtiottojen suosiota. Lounaan jälkeen kävimme elokuvissa Riverside Mallin elokuvateatterissa.

Ostoskeskuksessa törmää usein Maputon tuttuihin. Tällä kertaa törmäsin elokuvateatterin aulassa kielikouluni johtajaan! Koska en ole vähään aikaan käynyt portugalintunneilla, minulla oli vähän selittelemistä, tietysti portugaliksi. Selvisin yllättävästä pistokokeesta melko hyvin, ehkä siksikin, että onnistuin liukenemaan paikalta melko pikaisesti.

Syntymäpäiväsankarin ravut.

Pikkuveli treenasi puikoillasyöntiotetta sushia varten.

Viikonloppuun (meillä oli mahdollisuus lähteä ajamaan jo torstaina iltapäivällä ja palata sunnuntaina) kuului myös käynti Krugerissa sunnuntaiaamuna juuri ennen paluuta Maputoon. Nyt olimme niin onnekkaita, että näimme gepardiäidin poikasineen. Upea eläin ei tietenkään ollut kovin lähellä tietä - kissaeläimet ovat mielellään rauhassa - toisin kuin tämä norsuäiti. Gepardi vaati kiikarit, jotka ovat välttämätön varuste Krugerin kävijälle. Niissä ei kannata pihistellä.

Norsuvauva lepuutti takajalkaansa Krugerissa.

Ylipäänsä matkailuun Afrikassa kannattaa varata aikaa. Etäisyydet ja matkustusajat yllättävät pituudellaan, ja pimeänä aikana ei kannata ajaa. Toki niinkin voi joutua tekemään, mutta yleisesti ottaen aikataulut on hyvä suunnitella niin, että perille saapuu suunnilleen iltakuuteen mennessä.

Afrikan tiet eivät ole kovin turvallisia pimeällä. En tarkoita pelkästään rikollisuutta, tarkoitan myös sitä, että teissä voi esimerkiksi olla isoja kuoppia, joita on pimeässä vaikea väistää. Tiellä tai sen reunalla käveleviä ihmisiäkään ei erota pilkkopimeässä tai hämärässä lainkaan. Kanssa-autoilijoiden ajotavat voivat nekin olla aika hurjia. Afrikassa ajetaan paljon ja monilla on kiire päästä paikasta A paikkaan B...

Vakiomajapaikkamme Nelspruitissa on Chez Vincent -majatalo, mutta nyt halusimme näyttää mukanaolevalle ranskalaisvahvistukselle uuden löytömme, Seringa Bed&Breakfast -lodgen White River -alueella hiukan Nelspruitin ulkopuolella.

Lyhyen ajomatkan päässä Seringasta on Casterbridge Lifestyle Centre -niminen ostoskeskus, joka saattaa olla sievin koskaan näkemäni shoppailukeskittymä. Siellä on vain pieniä kauppoja, lähinnä antiikkia ja sisustustavaraa. Kahvilasta saa paikallista Sabie Valleyn kahvia, jota ostin kotiin monta pussillista.

Nuorempaa matkaseuraa kiinnosti suklaakaupan sula suklaa enemmän kuin kahvi.

Toinen Seringan omistajista on ruotsalainen Cecilia. En kuitenkaan saanut Seringasta vinkkiä Maputon pohjoismaalaisilta, vaan australialaiselta ystävättäreltäni Ellieltä.

Viehättävämpää terassia kuin Seringa Lodgessa saa hakea.

Seringassa saa illallisen, jos sen on etukäteen varannut. Illallinen tarjoillaan terassilla samaan aikaan kaikille, ja se myös on sama kaikille, elleivät ruokavaliorajoitteet ehdottomasti muuta vaadi. Nyt tarjolla oli vihanneskeittoa, pihvit ja amarula-liköörillä maustettua paahtovanukasta.

Tämä on pienissä majataloissa aika yleinen käytäntö. Ne toimivat self-catering -periaatteella eli on joko tuotava omat ruuat, jos huoneessa on keittiönurkkaus (tai syötävä muualla) tai tilattava etukäteen lodgen ateria. Kun etäisyydet ovat mitä ovat eikä kauppoja ole joka nurkalla, käytäntö on ymmärrettävä.

Harva pieni majoitusliike pystyisi pyörittämään ravintolaa, joka taipuisi kaikkien asiakkaiden vaatimuksiin joka hetki. Ja monet Krugerin ympäristön hotelleista ovat Seringan kaltaisia guest house -tyyppisiä majapaikkoja, joissa ei ole kovin montaa huonetta.

Oma kokemukseni on, että illallinen kannattaa ottaa, jos sellainen on tarjolla. Se säästää paljon vaivaa eikä lodgesta tarvitse enää lähteä ajamaan matkojen päähän etsimään ruokapaikkaa tai kauppaa. Kaikissa B&B -lodgeissa tätä illallispalvelua ei ole.

Nelspruitin Chez Vincentin valtti on hyvä illallisravintola, jonka taso on luvattu säilyttää omistajanvaihdoksesta huolimatta - itse Vincent on ymmärtääkseni palannut Eurooppaan. Juuri mahdollisuus aterioida tasokkaasti majapaikassa toi Chez Vincentiin käsittääkseni paljon asiakkaita, sillä Nelspruitin muu ravintolatarjonta on aika ketju- ja pikaruokapainotteista.

Tämä on Seringan mökki neljälle hengelle.

Kotiin Maputoon päästiin tällä kertaa ajoissa - siihen vaikutti se, että safariajon jälkeen lounasta ei oikeastaan löytynyt mistään, eli lähdimme vatsat kurnien huristelemaan ja ostimme matkan varrella huoltoasemalta voileipiä. (Afrikassa, tai ainakin Mosambikin lähialueilla, matkailua helpottaa paljon se, ettei heittäydy kovin krantuksi ruuan tai ruokavalionsa suhteen. Hyvää ruokaa on tarjolla, mutta ei välttämättä ihan joka nurkan takana joka hetki.)

Löytyi Maputostakin mieluinen lahja, kaunis puinen säilytysrasia pelikorteille.

Heihei, Etelä-Afrikka, raja ylitetty ja Mosambik on edessä taas!

Terkuin Lotta

Kuurojen koulussa

Terveisiä Maputon, ja mahdollisesti koko Mosambikin, ainoasta kuurojen koulusta! Sinne pääsevät lapset ovat todella onnekkaita, sillä he saavat erityistarpeisiinsa soveltuvaa opetusta - ja ylipäänsä opetusta.

Omasta käynnistäni saan kiittää Maputon amerikkalaista koulua, jonka yhteistyökohteisiin tämäkin laitos kuuluu. Koordinaattori Celma da Costa oli edellispäivänä lähettänyt minulle viestin, että School for the Deaf -ryhmässä oli tilaa vapaaehtoisille.

Unelmointi on sallittua!

Viime perjantaina paikalla oli vain kourallinen koululaisia. Mosambikilaista opetussuunnitelmaa noudattavissa kouluissa on joulun alla koeviikko, sillä lukuvuosi vaihtuu samaan aikaan kuin vuosi. Ainakin näiden koululaisten loppukokeet pidettiin jossain muualla - missä ja miksi, se ei ihan selvinnyt minulle. 

Mutta ne, jotka olivat paikalla, pääsivät piirtämään, potkimaan palloa ja syömään aamupäivän päätteeksi.

Koulu sijaitsee Avenida Salvador Allendella.

Kuten yleensä, AISM-oppilaat (American International School of Mozambique) toivat kaiken tarvittavan mukanaan - pallot, piirustustarvikkeet, ruuat, astiat ja maalaustarvikkeet.

Ryhmän vastuulla on koulun ulkomuurin maalaus, jota tehdään vähitellen. Se näyttikin lähtiessämme paremmalta kuin tullessamme. Työnjako oli perinteinen. Tytöt valtasivat keittiön ja kantoivat pöydän ulos piirustustarvikkeita varten (tuoleja ei ollut, mutta sujuu piirtäminen seistenkin), pojat heittelivät palloa oppilaiden (ja opettajien!) kanssa ja maalasivat.

AISM-pojat valmistelemassa maalausta.

Sain kurkistaa myös oman poikani kouluarkeen!

Ruokatuomisten pitää olla sellaisia, että niistä on helppoa valmistaa syötävää isolle joukolle vaatimattomissa oloissa. Pieni keittiö oli koruton, mutta puhdas ja siisti, kuten täällä yleensäkin; vähistä tavaroista pidetään huolta. Ruokailutilan lamppu oli palanut, joten tarjolla oli tunnelmavalaistusta - ja vastuuoppilas totesi, että seuraavaa käyntiä varten pitää tilata lamppuja.

AISM-tytöillä oli tilanne hallussa: he kaivoivat tottuneesti kasseistaan Dr. Oetkerin hyytelöjauhepakkauksia, tiivistemaitoa, vettä, voileipäkeksejä ja kertakäyttöastioita.

Hyytelö valmistettiin siniseen vatiin ja lusikoitiin myöhemmin pieniin kuppeihin.

Lukutaidottomuus on Mosambikin kuurojen keskuudessa erittäin yleistä, ja harva saa oppia viittomakieltä, vaikka sen virallinen asema tunnustettiinkin 2005. Täällä opiskelevat lapset saavat paitsi lukutaidon, myös toisen tärkeän asian: ryhmän, samassa tilanteessa olevia ystäviä, joiden kanssa käyttää viittomia.

Tältä näyttävät kännykkäkuvat! Elekielellä pärjää pitkälle.

Monilla ei ole perheenjäsentensäkään kanssa yhteistä kieltä, mutta tässä koulussa myös vanhemmille järjestetään viittomien opetusta. Tapaamani opettajat vaikuttivat osaavilta ja mukavilta. Oli kiva nähdä, miten luonteva ja ystävällinen kontakti Gloria-nimisellä opettajalla, joka esitteli minulle koulua, oli suojatteihinsa.

Koulu päättyy yläkoulun alkuun eli seitsemänteen luokkaan.

Gloria-opettaja keskustelee oppilaidensa kanssa.

Valtaosa Mosambikin kuuroista ei koskaan pääse edes peruskoulutuksen piiriin. Taikauskoisissa, rutiköyhissä perheissä kuuron lapsen syntymää voidaan pitää kirouksena, esimerkiksi rangaistuksena aikaisemmista synneistä.

Ryhmäkuvassa. Kiitos tästä päivästä, ensi vuonna tavataan!

Ennen lähtöäni Gloria halusi vielä esitellä minulle amerikkalaisen koulun tuella rakennetun käsityöverstaan.

Se on tärkeä, sillä näiden nuorten halutaan oppivan hyvät käden taidot. Teoreettinen koulutus todennäköisesti jää tähän. Työllistyminen ei tule olemaan helppoa, mutta konkreettinen osaaminen auttaa. Verstaan työkalut ovat paikallisten rakennusfirmojen lahjoittamia.

Verstas valmistaa tulevaisuuteen.

Jokainen tällainen toivoa luova tarina on Mosambikissa ilon aihe. Haasteita riittää, ja ne ovat usein suunnattomia. Mutta paljon tehdään myös oikein.

Terkuin Lotta

Tuntihotellin kynnyksellä ja muita kuvia Maputosta

Että voi bordellissa olla hieno sisäänkäynti! Tämän, ja monta muutakin yksityiskohtaa, voi nähdä sunnuntaikävelyllä Maputossa.

Seinämaalaukset houkuttelevat sisään.

Värikäs ja eläväinen Maputo on yksityiskohtien kaupunki. Saksan entinen suurlähettiläs Philipp Schauer julkaisi tänä vuonna työn ohessa koostamansa Maputo - Architectural and Tourist Guide -oppaan.

Arkkitehtonisesti ja historiallisesti kiinnostavista kortteleista saa lyhyelläkin kävelyllä paljon irti etenkin, jos on valmistautunut. Schauer on jakanut kirjansa valmiisiin kävelykierroksiin, joiden kautta kaupunkia on helpompi hahmottaa.

Kuten olen tainnut aiemminkin kirjoittaa, Maputo on myös vastakohtien kaupunki. Alla Mosambikin pankin rakennus (mitä köyhempi maa, sitä komeampi pankki?), joka edustaa niinsanottua trooppista modernismia - ja vastapäinen kulmaus.

Kaksi eri kaupunkia, kuvakulmasta riippuen.

Köyhän maan komea pankkirakennus

Me kävelimme pienen pätkän Baixassa eli downtownissa, alakaupungilla; portugalin em baixo tarkoittaa "alhaalla". Schauer on antanut Baixa-kävelylleen nimen "Where it all began", siellä, missä kaikki alkoi.

Ja rauniot sitä vastapätä...

Sunnuntaina Maputossa on tilaa kävellä - ja myös innokkaita, hiukan epätoivoisia katukauppiaita. Mutta heihin on opittava suhtautumaan kärsivällisesti. (Myönnän, ettei se aina ole helppoa, mutta eipä ole helppoa kauppiaillakaan.)

Sataman tuntumassa sijaitseva piskuinen Rua do Bagamoyo esiintyy myös edesmenneen Henning Mankellin kirjassa Likainen enkeli. Livahdin hotellin ala-aulaan, kun näin avoimesta oviaukosta rappukäytävän värikkäät muraalit.

Vastaanotto oli häveliäästi piilossa portaiden takana.

Seinämaalauksiin törmää Maputossa usein, mutta tässä ne yllättivät minut. Kai aulan on tarkoituskin olla kutsuva eikä luotaantyöntävä, vaikka mielikuvissa sen olettaisi olevan jotenkin pimeä ja surkea.

Huoneen hinta oli 250 meticalia tunnilta. (1000 meticalia on tällä hetkellä noin 13 euroa.)

Seuraavan hotellin oviaukosta pilkottivat samantapaiset maalaukset. En mennyt sisään, sillä kynnyksellä keinahteli valkomekkoinen päivystäjä huimilla koroillaan.

Bagamoyo-kadulla on monta muutakin mielenkiintoista taloa, muun muassa kuvataidekoulu. Katuhan oli alkujaan ihan tavallinen asuinkatu - hämärän maineensa se sai vasta vuosien varrella.

Kuvataidekoulu Bagamoyo-kadulla.

Tarkkasilmäinen ystävätär huomasi Rua do Catemben ja Rua do Bagamoyon risteyksessä kauniin punaisen postilaatikon, muistomerkin menneiltä ajoilta.

Presidenttivainaa tervehtii postilaatikosta.

Eihän Maputossa ole postilaatikkoja! En tiedä, milloin tämä on viimeksi palvellut. Sen sisäpinnalta tuijotti entinen presidentti Samora Machel.

Rua Consiglieri Pedrosolla 1920-luvulla rakennettu Casa Cantoja heijastuu vastapäisen talon fasadista.

Peilikuva kadulla.

Maputon asemasta olen kirjoittanut ennenkin. Puolisen vuotta sitten sen edustalla oli vielä työmaa. Nyt kulkijaa työmaa-aitojen sijaan upeat istutukset.

Uudet kukkaistutukset aseman edustalla.

Hiljainen asemarakennus on erikoisessa ristiriidassa rosoisen ja vilkkaan asema-aukion kanssa. Kävin vähän aikaa sitten juna-aseman rautatiemuseossa, mutta siellä tuli erikoinen olo: se oli kuin museo museossa.

Esillä oli kaunis vanha höyryjuna, joka oli paljon paremmassa kunnossa kuin asemalla odottavat palvelevat junat! Museo on varmasti aseman ylpeys, mutta minusta mielenkiintoisempaa oli kaikki se, mikä oli museon ulkopuolella.

Museossa oli hieno höyryjuna...

ja tässä Nokia-junavanhus valmiina lähtöön muutaman tunnin kuluttua.

Asema-aukio kannattaa ylittää rivakasti, mutta valppaana, sillä pysäkeille kiitävät chapat ja muut bussit eivät pahemmin väistele jalankulkijoita. Chapat ajavat holtittomasti. Kuskit saavat maksun kyytien lukumäärän mukaan.

Päätimme kierroksen vanhan teatteri Scalan kahvilaan. Nämä Maputon siirtomaa-ajan nuhjuiset teatterit ovat vallan viehättäviä. Ne tuovat mieleeni lapsuuteni Helsingin elokuvasalit. Tällaisiksi nekin olisivat muuttuneet, jos ne olisivat jääneet vaille huolenpitoa.

Scalassa on joulukuun alussa konsertti, johon olen tänään menossa hankkimaan lippuja.

Scala-teatterin parvekkeella oli kiva istua kahvilla.

Siirtomaa-aikana näissä teattereissa oli erilliset katsomot mustille ja valkoisille, ja myös erilliset lipunmyynnit.

Scalan katsomo, johon kurkistimme, muistutti minua illasta vuosi sitten, kun menin entiseen Ciné Africa -elokuvateatteriin konserttiin. Olenkohan jo kertonut siitä? Hauska kokemus kestää toisen kertomisen. Art deco -teatterin sali oli pölyisen kaunis, menneiden aikojen muistomerkki sekin punaisen postilaatikon tapaan.

Saatoin melkein kuulla siirtomaa-ajan naisten korkojen kopinan ja haistaa sen ajan hyväosaisten hajuvesipilvet.

Meitä oli viisi, ja kun etenimme penkkirivillä, huutelin jonon ensimmäiselle, ettei istuutuisi vielä: "Tässä on istuimet, mutta ei selkänojia, voitteko vielä mennä pari tuolia edemmäs?"

"Mutta kun täällä on pelkät selkänojat eikä istuimia", kuului vastaus.

Terkuin Lotta