maanantai 12. kesäkuuta 2017

Loman kynnyksellä: vinkkini Berliiniin


Vuorossa on vähän erilainen postaus - Berliini-vinkkejä ja myös -muistoja Afrikasta käsin. Kerron hiukan elämästämme Prenzlauer Bergissä, jossa asuimme 2012-2015.

Maputon amerikkalaisessa koulussa eletään loman odotuksessa. Enää kolme aamua! Meille kesä tarkoittaa tänäkin vuonna piipahdusta rakkaan Suomen lisäksi myös Berliiniin, jossa pojillamme on kavereita. Siksi se on nyt mielessä.

Eberswalder Strasse -metroasema Schönhauser Alleella entisen kodin lähellä.

Siellä nuorimmaisemme aloitti koulutiensä, Grundschule am Kollwitzplatz -peruskoulussa, ja siellä hän tänäkin vuonna suunnittelee uusivansa penaalinsa sisällön, Prenzlauer Alleen tutussa McPaper-paperikaupassa. Juuri sieltä me etsimme hiki hatussa koulutarvikkeita myös kesällä 2012, kuin intensiivikurssina saksalaiseen toimistotarvikesanastoon.

Joka aineeseen piti olla omanlaisensa kansio ja varmaan kynäkin! Mutta rutiinin myötä kaikki helpottui. Niinhän se on täälläkin...

Vuosi sitten kentällä: odotetaan vuoroa matkalippuautomaatille.
Tässä tunnelmakuvia viime vuodelta - odotellaan vuoroa vanhan Tegelin lentokentän Fahrscheine-matkalippuautomaatin ääressä ja hengitellään tutunhajuista ilmaa. Uuden kentän piti olla valmis sinä vuonna, jona muutimme Berliiniin eli viisi vuotta sitten. Mikä lienee tuorein valmistumisarvio?

Muistakaahan muuten varata käteistä, kun ostatte julkisen liikenteen lippuja. Useimpiin automaatteihin oli ainakin vielä viime kesänä turha tunkea kansainvälisiä luottokortteja, eivätkä niitä ota vastaan monet lippukioskitkaan. Käteiselle on Berliinissä muutenkin käyttöä, esimerkiksi meidän alakertamme Edeka-ruokakaupassa ei käynyt kuin paikallinen kortti. Monien markettien aulassa onkin pankkiautomaatti.


Söpöys-overdose vaanii Prenzlauer Bergissä! Tämä  on Schliemannstrasselta. Mutta graffiteihin pitää tottua...
Rajaan oman postaukseni itäisen keskustan tuntumaan Prenzlauer Bergiin, koska tunnen sen parhaiten. Me asuimme Kollwitzplatzilla.

Berliinihän tarjoaa monta kaupunkia yhden sisällä toisistaan erottuvien, omaleimaisten kaupunginosiensa tähden.

Berliinissä voi myös minusta asua oikeastaan missä tahansa ja viihtyä, sillä palvelut löytyvät joka kolkasta, hauskuudet ja houkutukset myös. Mutta minusta tuntuu, ettei kolme vuotta riitä kaupungin tutkimiseen! Se vaatisi ihmisiän.

Kollwitzplatz-aukiolle nimensä antaneen taiteilija Käthe Kollwitzin töitä voi sivumennen sanoen käydä tutkimassa Käthe Kollwitz -museossa, joka sijaitsee toisessa viehättävässä ja perinteikkäässä osassa Berliiniä, Charlottenburgissa.


Aamiaisastia Sowohl als Auch -kahvilassa Kollwitzstrassella.
Lämpiminä ja vähän viileämpinäkin aamuina Prenzlauer Bergin kahvilaterassit täyttyvät aamiaista nauttivista kaupunkilaisista. Frühstück kahvilassa on Berliinissä tapana, ja aamiaista tarjoillaan pitkälle iltapäivään.

Kun muutimme Kollwitzplatzille, emme  voineet välttyä kuulemasta gentrifikaatiosta, entisten työläiskaupunginosien vaurastumisesta ja keskiluokkaistumisesta. Joidenkin mielestä somien aamiaislautasten Prenzlauer Berg oli jo "pilalla" ja "menettänyt aitoutensa".

Tämä ei kuitenkaan tuntunut olevan kaupunginosassa pitkään asuneiden näkemys.

Kun juttelin poikieni koulukavereiden vanhempien kanssa, kaikki olivat mielissään siitä, miten kauniisti Prenzlauer Bergin vanhoja taloja oli kunnostettu ja miten hyvää huolta alueesta pidettiin. - Olisit nähnyt, millainen tämä oli parikymmentä vuotta sitten, kaikki oli harmaata ja synkkää. Parempi näin! totesi eräskin tyytyväinen äiti.

Vaurastumisen varjopuoliin tässä kaupunginosassa, kuten vuokra-asuntokantaa kutistavaan airbnb-asuntohuumaan (jota on ilmeisesti jo suitsittu) ja kohonneisiin asuntohintoihin, en tässä puutu, vaikka ne ovat ilman muuta tosiasia. Tosin asumisen lähtöhintataso on ollut hyvin alhainen. Tosiasia on kuitenkin sekin, että ilman muuta nämä korttelit hemmottelevat aisteja.

Marienburger Strassen kukkakauppa,
Ohitin esimerkiksi ylläolevan kukkakaupan useita kertoja viikossa matkalla alakerran Edekaani isompaan Kaiser´s -ruokakauppaan tai Volkspark Friedrichshain -puistoon, johon oli mukava kävelymatka Hufelandstrassea pitkin.

Toinen uskomattoman soma katu on Rykestrasse, jonka päässä on yksi alueen maamerkeistä, Wasserturm- eli vesitornipuisto.

Harmillista kyllä minulla ei ole Rykestrassesta edustavaa kuvaa, mutta sanonpa vain, että sen kauniit, värikkäät talot ja parvekkeet pitää nähdä omin silmin.

Ja koska menneisyys on Berliinissä aina läsnä, kerrottakoon, että Rykestrassella sijaitsee myös yksi harvoista natsiajasta ehjinä selvinneistä synagogista.

Informatiivisia, Berliinin historiaa esitteleviä tauluja on monin paikoin, Wasserturm-puistonkin reunalla.

Oman asuintalomme porttikäytävässä puolestaan kerrottiin yksityiskohtia talon ja aukion historiasta. Infotaulut oli sijoitettu tarpeeksi alas, että lapsetkin pystyivät lukemaan niitä - olihan talossamme päiväkoti. Opimme muun muassa, että talon kulmalla oli "aina" ollut jäätelökioski.

Kollwitzstrasse 66:n asunto oli muuten ensimmäinen, jota kävimme katsomassa, ja siihen me palasimme. Se tuntui jo kynnyksellä kodilta, niin kuin joidenkin asuntojen kanssa vain selittämättömästi käy. Kuulen portaiden narinan vieläkin korvissani! Sormet vain olivat aluksi haavoilla, kun en tarpeeksi nopeasti sisäistänyt sitä, ettei ulko-ovea vedetä ulospäin vaan sitä työnnetään sisäänpäin...

Meidän ikkunamme olivat apteekin yläpuolella. Vinkkinä matkailijoille: apteekeissa kannattaa käydä, jos on sen alan shoppailun tarvetta. Monet lääkkeet ovat Saksassa tuntuvasti halvempia kuin Suomessa, samoin apteekkikosmetiikka.

Myös luomuruokakaupoista saa edullisia tuliaisia. Niitä on paljon, muun muassa LPG-luomukauppaketju, jonka liike Prenzlauer Bergissä on Senefelder Platz -metroaseman luona. Sivumennen sanoen Prenzlauer Bergin luomuruokia ostelevat keski-ikäiset uravanhemmat ovat vitsin aihe - "Pregnancy Berg" on kaupungin lapsirikkaimpia alueita.

Berliner Zeitung julkaisi jopa Die Mütter vom Kollwitzplatz -nimistä pilapiirroshenkistä sarjakuvaa, joista koostetun albumin minäkin sain läksiäislahjaksi.

Olinhan yksi Kollwitzplaztin äideistä, joten sen lähemmäs sarjakuvahahmoa en ehkä elämässäni koskaan pääse - vaikka en olekaan luomufanaatikko enkä (enää tai toistaiseksi) uraäiti liioin. Sarjakuva on joka tapauksessa hauska!

Ja luomukosmetiikan puolesta voisin kyllä pitää pitkiäkin puheita... sitäkin kannattaa Berliinistä ostaa edullisesti mukaan, sillä valikoimat ovat loputtomat.

Meidän ikkunat olivat apteekin yläpuolella.

Cuffaro-jäätelökioskissa apteekin vieressä nuorempi poikani aloitti 7-vuotiaana saksan puhumisen. Ai miten sanotaan kaksi palloa vadelmaa? "Zwei Kugeln, Himbeer, bitte", hän tilasi rohkeasti kioskin italialaisilta. He eivät kyllä aina puhuneet saksaa senkään vertaa, mutta kielitaitohan ei ole koskaan estänyt italialaisia myymästä jäätelöä ja pizzaa koko maapallolla.

Emme koskaan välittäneet ostaa asuntoon verhoja. Aluksi syy verhottomuuteen oli se, että Suomesta tuodut verhot näyttivät nenäliinoilta vanhan talon korkeissa ikkunoissa.

Ainoa ikkuna, johon häthätää ripustimme Ikea-kankaan, oli kylpyhuoneen. Mutta sitten huomasimme, ettemme halua peittää puistonäkymää.

Puisto oli asukkaiden olohuone, johon pojatkin oppivat äkkiä sopimaan tapaamisia.

Poikien koulumatka kulki Kollwitzplatzin puiston läpi.

Ikkunoidemme alla oli myös lauantaitori, josta sai kaikkea ostereista ja kuohuviinistä makkaraan, luomuvihanneksiin, pihveihin, kosmetiikkaan ja vaatteisiin. Näitä lauantaitoreja on Berliinissä muuallakin, ja ne ovat todella kivoja.

Alakerran Belluno-ravintolan kyltti pilkottaa torin saippuakojun takana.

"Ai, te olette tulleet takaisin", sanoi luomutorin espressovaunun kahvimyyjä viime kesänä. Kollwitzplatz tarjoaa torstaisin myös luomuruokatorin. Epäilen, ettei meitä tänä kesänä enää muisteta, aika tekee tehtävänsä. Mutta me muistamme!


Tyypillinen pieni vaatekauppa Husemannstrassen ja Sredzkistrassen kulmassa

Tällaisia pieniä vaatekauppoja on Berliinissä ja ainakin Prenzlauer Bergissä paljon. Saksalais- ja suomalaisnaisia yhdistää yksi asia: kesä muuttaa ihmiset. Talvisin saksalaiset pukeutuvat korostetun käytännöllisesti, mutta kesäkuussa samat naiset kuoriutuvat eli vaihtavat maiharinsa, farkkunsa ja jättipiponsa mekkoihin ja sandaaleihin. Heitä tuskin tunnistaa!

(Tätä liikettä vastapäätä on muuten kiva kahvila-ravintola November, ja vieressä on Husemannstrassen asukkaiden suosima Annemarie-jäätelöbaari.)

Minä en ostanut kuvan kaupasta mekkoa, mutta kerran kylläkin söpön pilkullisen villakaulaliinan. Siitä tuli tällä viikolla Maputon trooppisen kosteuden uhri! Huiviin oli pesiytynyt vesivahingon kärsineessä komerossa aika ikävä lemu, ja kodinhoitaja oli ilmeisesti pessyt sen kuumassa vedessä superlinkouksineen, jotta hajusta päästäisiin eroon.

Hänellä vain ei tainnut olla mitään käsitystä siitä, mitä merkintä "100% Schurwolle" tarkoittaa, eihän täällä käytetä villavaatteita.

Pitkästä, ohuesta villakaulaliinasta tuli pieni ja paksu patalappu. En voinut kuin nauraa kemialliselle ihmeelle, täydelliselle muodonmuutokselle. Auf Wiedersehen, hyvä huivi - ja eihän sitä täällä paljon tarvitsisikaan.

Kaupungissa on paljon kivoja kirjakauppoja, tämä oli meidän lähin.
Wörtherstrassen Georg Büchner Buchladen -kirjakaupassa olimme vakioasiakkaita. Berliinissä on paljon kivoja kirjakauppoja (ja katsokaa nyt noita kukkaparvekkeita!).

Tänne tilattiin koulukirjat, täältä ostettiin pojille Neropatit ja Soturikissat saksaksi, ja itse tutkin tarkkaan käännöskirjahyllyt. Kirjakauppaa vastapäätä oli kampaamo, johon sijoittuneesta käänteentekevästä elämäntapahtumasta (hiusten leikkaamisesta lyhyiksi) poikani kirjoitti tänä vuonna kouluaineen.

Kyseisen parturiliikkeen omaa vahaa pakattiin tänne mukaan 10 purkkia. Mikään muu ei kuulemma ollut yhtä hyvää niiden uusien lyhyiden hiusten muotoiluun. Ehkä vahan mukana pakattiin myös muistoja..


Allaoleva karkkikauppa oli poikien suosikki, koska sieltä sai pohjoismaisia karkkeja. Yksi entinen luokkakaveri onnistui lähettämään Maputoon asti paketin, jossa oli unohtuneita urheilutarvikkeita ja Herr Nilssonin kassi täynnä karkkia. Paketti teki matkaa yli puoli vuotta, urheilukengät olivat sillä välin jääneet pieniksi ja karkitkin muuttuneet hiukan tahmeiksi, mutta ihmeellisintä on se, että se ylipäänsä löysi meidät.

Stargarder Strassen Herr Nilsson oli poikien suosikki, koska sieltä saa pohjoismaisia karkkeja.

Yksi suosikkipuistoistani Berliinissä on turistien vähemmän tuntema avara Bürgerpark Pankow, johon pääsee suoraan ratikalla. Puiston Rosenstein-ulkoilmakahvilassa voi syödä istuen hilpeissä saksalaisissa "rantakoreissa", Strandkorb.

Vietin Bürgerpark Pankow´n viihtyisässä Rosenstein-kahvilassa ystäväni Eeviksen läksiäisiä 2014. 

Oma rantakori olisi hauska muisto Saksasta. Mutta Strandkorb ei varmaankaan olisi kestänyt Afrikan ilmastoa. Meillä on onneksi yksi kookas muistoesine Berliinistä, Husemannstrassen Marrakesch Art&Lifestyle -kaupasta ostettu marokkolaiskaappi.

Kuultuaan, että olemme Suomesta, marokkolainen kauppias alkoi muistella sitä, miten hän asui 1980-luvulla Bonnissa Helsingin Sanomien silloisen kirjeenvaihtajan Pentti Sadeniemen naapurina.

Ensimmäisellä kerralla kauppias ei heti saanut mieleensä entisen naapurinsa suomalaista sukunimeä (aikaahan oli kulunut), ja toisella kerralla, kun lähestyin kynnystä, hän kiirehti minua vastaan ulko-ovelle huutaen jo tullessaan, s:n zaksalaisittain ääntäen: "Sadeniemi! Sadeniemi!" Purskahdimme molemmat nauruun.

Pankow´ssa on historiasta kiinnostuneille muun muassa Majakovskiring, jossa Itä-Saksan eliitti piti majaa komeissa taloissa. Ja puiston vieressä on pohjoismaiseen kirjallisuuteen erikoistunut kauppa - iltapäiväkerhon Frau Däumer kertoi, että lahjaksi ostamastani Tatu ja Patu -saksannoksesta tuli äkkiä kerhon suosituinta luettavaa.

Entä lähiruoka?  Berliinissä ravintolaruokailusta ei tarvitse maksaa itseään kipeäksi, ellei halua. Alakerran italialaisessa Bellunossa tuli tietysti syötyä usein.

Zweistrom sopii silloin, kun ruuasta ei ole tarkoitus tehdä numeroa.

Yksi vakionoutopaikka oli Zweistrom Danziger Strassen ja Kollwitzstrassen kulmassa. Se myy falafel-tyylistä ruokaa. Samanlainen, Salsabil, löytyi vielä lähempää.

Mutta koko Berliinissä on valtavasti ravintolatarjontaa, ja omat suosikkipaikkansa jokainen löytää itse. Minusta näytti viime kesänä siltä, että esimerkiksi vegaaniruokapaikkoja oli tullut vuodessa selvästi lisää, muun muassa Danziger Strasselle.

Kiva aamiaispaikka Prenzlauer Bergissä on myös Pappelalleen Butter, ja sen lähellä on hauskasti sisustettu kahvila Pakolat Raumerstrassella - siellä on myös erinomaiset (ja isot) kakut. Meidän perheen poikien suosikkeihin kuului Rykestrassen Gagarin, ja hyvää kahvia saa myös Rykestrassen No Fire No Glorysta.


Kävimme myös muun muassa Oderberger Strassen Oderquellessa syömässä Flammkuchet.
Urheilu yhdistää saksalaisia, ja tärkeiden futismatsien päivinä telkkarit terasseilla olivat tavallinen näky.

Yksi vakio-ostospaikkani oli Alexanderplatzin Galerie Kaufhof -tavaratalo, jossa on monipuolinen valikoima kaikenlaisille lompakoille ja erinomainen ruokaosasto.

Tärkeiden futismatsien iltoina myös Kaufhof varusti katutasoon asianmukaisen futiskatsomon, jotta kenenkään shoppailijan ei tarvitsisi raahata mukanaan vastahakoisia seuralaisia. Näin myös viime kesänä.

Tavaratalo Galerie Kaufhofin kekseliäs kisakatsomo vapautti shoppailemaan!

Olin kerran hakemassa nuorempaa poikaani luokkakaverin luota Kastanienalleelta, ja nälkä yllätti kotimatkalla. Pysähdyimme Hot Dog Worldin kohdalla, kun reppu painoi liikaa. Ehkä se nälkä tosiaan on paras mauste, mutta ainakin 12-vuotiaan mielestä täältä saa kelpo hodarit.

Elleivät hodarit kiinnosta, ihan vieressä Eberswalder Strasse -metroaseman alla voi tehdä tuttavuutta currywurstiin Konnopke´s Imbiß -makkarakioskissa, joka on kaupungin vanhimpia. Viistosti Hot Dog Worldia vastapäätä on myös perinteikäs "olutpuutarha" Prater.



Kastanienalleen hodarikioski odottaa vakioasiakasta.

Kastanienalleelta on lyhyt matka Oderberger Strassea pitkin Mauerparkin kirpputorille. Mauerpark oli omaan makuuni aina vähän liian täynnä, sillä en ole väkijoukkojen ystävä, mutta perheen pojat kävivät siellä ja Oderberger Strasse on toki kaunis katu kävellä.

Oderberger Strassella sijaitsevaa Prenzlauer Bergin entistä uimahallia remontoitiin "meidän aikanamme" designhotelliks. Viime kesänä huomasin, että remontti oli valmis. Ystäväni yöpyi siellä ja oli tyytyväinen. Myös meidän käyttämämme keskihintainen Zarenhof-hotelli oli hyvä.

Vanhaan uimahalliin remontoidun Oderberger-hotellin komea julkisivu.
Pitäisikö jalkoja lepuuttaa leffaillan merkeissä? Prenzlauer Bergin yksi maamerkki on entiseen olutpanimoon remontoitu Kulturbrauerei-keskus, jonka suosituimpia paikkoja taitavat olla Rewe-supermarket, elokuvateatteri ja kuntosali.

Olin Kulturbrauereissa myös Chimamanda Ngozi Adichien Americanah-kirjan lukutilaisuudessa. Onneksi ostin lipun etukäteen Georg Büchneriltä, sillä tilaisuus oli loppuunmyyty!

Ennen poismuuttoamme Kulturbrauereihin avattiin myös entisen Itä-Saksan elämää esittelevä pysyvä näyttely, johon on ilmainen sisäänpääsy.

Joulukuussa Kulturbrauerein pihalla on skandinaavinen joulutori. Tämä joulutori oli ensimmäinen paikka, johon toinen pojistani lähti viettämään aikaa saksalaisten kaveriensa kanssa, ilman meitä, pärjäten ja huutaen vain heipat mennessään.


"Frau Deumerille. Onni saa lähteä välillä tai aina kotiin heti kun hän haluaa."

Ylläoleva lappu on tällä hetkellä seinällä puolison työhuoneessa. Nuorempi poikamme on kirjoittanut siihen 7-vuotiaana viestin iltapäiväkerhon opettajalle: "Von Onnis Familie. Onni darf manchmal oder immer nach Hause gehen wann er möchte." Onni saa välillä tai aina lähteä kotiin silloin kun hän haluaa.

Hän oli kuullut, että siirtyminen itsenäiseen lähtöön iltapäiväkerhosta (eli ilman hakua) pitää ilmoittaa kirjallisesti, ja päätti toimia nopeasti; isä ehti auttaa vain kahden ensimmäisen sanan kanssa. Frau Däumer otti lapun vastaan ja totesi, että liikkumisen taitoa onkin tärkeää alkaa opetella aikaisin.

Lappu havainnollistaa sitä, että Prenzlauer Berg on hyvä paikka lapsille opetella kulkemista ja asiointia. Kaikki on lähellä, kioskit, kaverit ja koulu, eikä pienempääkään tarvinnut pitkään saatella kouluun. Kadut ovat ihmisen kokoisia: jalankulkijoille ja pyöräilijöille on leveämmät jalkakäytävät kuin mitä autoille ajotiet.

Voi olla, että kaikkea tätä tulee muisteltua nyt siksikin, että Maputossa liikkuminen on kovin toisenlaista. Toisaalta lasten kanssa tulee täällä vietettyä varsin paljon aikaa - ei laatuaikaa, vaan ihan tavallista arkiaikaa.

Täällä leffaan!
Ja aika tavallisia juttuja me nytkin teimme entisillä kotikulmilla. Kävimme muun muassa tässä Kinossa. Mutta Achtung: Saksassa kaikki dubataan.

Ensimmäinen elokuva, jonka näin Kulturbrauereissa, oli Piin elämä, ja totean vain, että onneksi se oli varsin visuaalinen ja juonen puolesta yksinkertainen elokuva... en silloin ollut vielä löytänyt kielikoulu Kapitel Zwein kivoja keskusteluryhmiä.

Asuinaikanamme Kulturbrauerei siirtyi pykälän kansainvälisempään suuntaan eli se alkoi tarjota tekstitettyjä leffoja maanantaisin.

Maanantaista muotoutui siis meikäläisen leffailta, tosin oli Kulturbrauereissa kiva käydä katsomassa myös saksalaisuutuuksia. Saksassa leffasaliin saa muuten viedä myös viiniä, ja se annetaan oikean jalallisen lasin kera. Poistuessa lasit ja pullot jätetään koriin leffasalin ulkopuolella.

Häiriökäyttäytymistä en nähnyt.


Salmiakkimyyjä möi (ikävä kyllä, itsekurin kannalta) myös Fazerin salmiakkisuklaata.

Torin salmiakkimyyjä tuli vuosien mittaan tutuksi. Hänen ansiostaan taloutemme salmiakkihimoisen ei juurikaan tarvinnut tilata mustia herkkuja Suomesta. Yhtenä lauantaina olin tulossa jostakin ja päätin poiketa salmiakkikojun kautta, jotta kotiin mennessä olisi toivotut tuomiset. 

- Oletteko varma että haluatte ostaa, myyjä rypisti otsaansa, luulen nimittäin, että poikanne kävi tässä jo?

Ja niin säästyimme salmiakkiövereiltä, sillä myyjähän oli oikeassa.

Seuraavan kerran ennätimme ostoksille melko myöhään. Lasipurkit näyttivät epäilyttävän tyhjiltä. - Ei hätää, myyjä rauhoitteli ja nosti pöydän alta pussillisen. - En saanut tällä viikolla täydennystä, mutta otin teille jo etukäteen vähän erikseen!

Samalle myyjälle piti muuttokesänä kertoa, että käynnit lauantaitorilla harvenevat nyt. (Verenpaine kiittää.)

- Ach, hän filosofoi vakavana. - Berliinistä pitää aina välillä lähteä, että voi tulla takaisin.

Niin. Ovet on hyvä pitää avoinna. Pian nähdään taas, Kollwitzplatz! Mutta kukahan onnekas nyt asuu apteekin yläpuolella?

Terkuin Lotta

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Terveisiä Bushfire-festareilta!


- Olen varaamassa hotellihuoneita Swazimaasta Bushfireä varten toukokuun lopussa. Ne varataan äkkiä täyteen. Varaanko sinullekin?

Puhelimessa oli ystäväni Ellie. Elettiin lokakuta. Sanoin, etten yhtään tiedä, mikä Bushfire on. Ja toukokuun loppu tuntui kaukaiselta. Mutta siitä vaan, varaa ihmeessä meillekin huone! Sittenpähän voidaan ottaa Bushfiresta selvää.

Saavuimme Swazimaahan auringon laskiessa.

Niin me toissa perjantaina ajelimme viitisen tuntia Swazimaahan House on Fire -kulttuurikeskukseen, Bushfire-musiikkifestivaaliin, jota mainostetaan yhtenä eteläisen Afrikan suurimmista festareista. Nimekkäitä esiintyjiä on ympäri Afrikkaa. Mehän emme ole festari-ihmisiä. En ole koskaan ollut festareilla Suomessa! Mutta voihan Swazimaasta aloittaa. 

Festivaali oli alkanut jo perjantaina, mutta me tulimme hotelliin sen verran myöhään ja sen verran väsyneinä pilkkopimeässä ajamisen jälkeen, ettemme jaksaneet enää illalla lähteä paikan päälle. Ajomatkoja ei täällä voi koskaan oikein tarkkaan ennustaa ja tällä kerralla viimeinen osuus vei yllättävän paljon aikaa. Pojatkin olivat kouluviikosta sen verran uuvuksissa7, että hotellihuoneessa ei kello kymmeneltä kuulunut enää kuin tasaista hengitystä.

Swazimaassa on mielestäni todella kaunista. Kuten olen ennenkin todennut, siellä saa häivähdyksen (eikä ihan vain häivähdystä) sitä kuvakirjojen Afrikkaa. Mikä voisi olla parempi kulissi festareille!

Päälavan edustalla tanssittiin ja viihdyttiin.

Tiesin, että turismi on Swazimaassa tärkeä elinkeino, mutta yllätyin silti iloisesti siitä, miten tehokkaasti ja ammattimaisesti tapahtuma oli järjestetty. Pysäköintitilaa oli tarpeeksi - vihreät eivät ole vielä ennättäneet Swazimaan moottoriteille -, samoin takseja ja muita joukkokuljetuksia, festivaalialueen telttamajoituksia käyttäneet tutut kehuivat niiden siisteyttä ja mukavuutta, kaikkialla oli siistiä (myös viemäröidyissä Bajamajoissa) ja Global Food Village -ruokatori tarjosi syötävää ja juotavaa oikeastaan joka lähtöön.

Markkina-alueella riitti ostohoukutuksia, ja lisäksi tarjolla oli hierontaa, kasvohoitoja sekä käsi- ja jalkahoitoja.

Ostaisitko maton...

...vai mekon?

Sää suosi festarikansaa. Ei ollut liian kuuma eikä liioin liian kylmä - se olisikin ollut tähän vuodenaikaan todennäköisempää Täällähän eletään nyt talvea, ja vuoristoinen Swazimaa voi olla kolea. Lämpötilaerot päivän ja yön välillä ovat tuntuvia, sillä Afrikan aurinko on kuuma, mutta kun se menee mailleen kuudelta, sää viilenee heti. Ellie kertoi, että edellisvuonna festareilla oli saatu hiukan hytistä sateessa.

Illan tullen ruohikolle aseteltiin tunnelmallisia tulia, jotka todella lämmittivät. Oltiinhan Bushfiressa.

Meillä oli mukana fleecet ja villapuserot, joskin osa lämpimistä vaatteista luonnollisesti unohtui hotelliin! Tyypillistä. Aamulla oli ollut vaikea arvioida, kuinka isoa reppua viitsisi kantaa festaritohinassa.

Moni näytti illan tullen kaivelevan repuistaan pipoja ja kevyttoppiksia, jotkut taas varustautuivat lisäämällä ohuen villa-aluspaidan hupparin alle. Tämä kaikki ei missään nimessä olleet hätävarjelun liioittelua, auringon laskiessa tuli viileää. Lämmintä mukaan siis, vaikka päivällä auringossa riittäisi vähempikin!

Myös tunnelma oli kohdallaan. Ei känniörveltämistä. Tosin me lähdimme paikalta iltakymmenen aikaan eli pikkutuntien meno jäi näkemättä, mutta myöhempäänkään paikalla olleet tutut eivät raportoineet levottomuuksista. Suomalaistyyppistä ilotonta juomista näkee täällä päin muutenkin vähän.

Ihmiset olivat tulleet nauttimaan musiikista, maisemista ja yhdessäolosta perheen ja/tai kaverien kanssa. Paikalla oli kaikenikäisiä ja -näköisiä. Esiintyjistä oma suosikkini oli myöhäisen lauantai-illan eteläafrikkalainen Zahara.

Minusta vaikutti välillä siltä, kuin olisin osunut amerikkalaisen koulun vanhempainiltaan. Kaikkialla oli koululta tuttuja kasvoja, niin opettajia kuin vanhempia, ja etenkin nuoremmalla pojalla oli paikalla niin paljon luokkatovereita, että hän katosi tuntikausiksi omaan festarinviettoonsa. Jos minulla oli vanhempainiltaolo, miehellä oli ehkä työkokousolo: tuttujen kouluvanhempien (joista osa on hänelle myös työkavereita) lisäksi paikalla pyöri runsaasti Maputon diplomaattipiirien kollegoja. Mutta hei, kaikki olivat vapaalla!

Me olimme ostaneet kalliimmat pääsyliput, jotka oikeuttivat oleskeluun aidatulla VIP-alueella.


Lugogo Sun -hotellin paras puoli oli uima-allas, vaikkakin aamut olivat turhan viileitä uimiseen.

Sama vanhempainiltafiilis vallitsi myös hotellissa. Hiukan kulahtanut, mutta asiansa ajava Lugogo Sun toi mieleeni Ruotsin laivan pitkine käytävineen, hytteineen, anteeksi huoneineen ja persoonattomine, tehokkaasti ilmastoituine aamiaissaleineen.

Hotellissa oli kuitenkin se kiistaton etu, että me kaikki neljä mahduimme yhteen ja samaan huoneeseen.

Kun yöllä heräilin käytävältä kuuluvaan ovien paukkeeseen ja puheensorinaan ihmisten kotiutuessa festivaaleilta vaihtelevina aikoina, oli vaikea muistaa, että olin Swazimaassa enkä Itämerellä seminaarimatkalla kuuntelemassa yökerhosta palaavia kanssamatkustaja.

Olin etukäteen hiukan huolissani siitä, millaiseen karsinaan joutuisimme VIP-alueella. Pelkäsin, että olisimme jotenkin eristyneitä ja varsinaiset bileet tapahtuisivat ihan muualla! Mutta eihän kyseessä ollut mikään karsina laisinkaan, vaan varsin iso alue, jolla oli muuhun juhlamaastoon verrattuna lähinnä se etu, että siellä oli pöytiintarjoilu ja kieltämättä ehkä hiukan väljempää.


Ellien kanssa festaritunnelmassa.

Siellä sai istua hyvillä penkeillä ja tuoleilla, ruoka kannettiin pöytään, ja nuoremmat festarivieraat saivat rauhassa ottaa tilan haltuunsa. Tilaa oli hyvin, pöydistä ei tarvinnut taistella.

Sinänsä vip-lippu ei minusta olisi ollut välttämätön ainakaan perheettömälle. Tavallinenkin festivaalialue oli siisti, tilava ja turvallinen, ja sieltä oli parempi näkyvyys päälavalle.

Eivätkä muut lavat näy vip-alueelle, joten jos haluaa nauttia monipuolisista esityksistä, saa joka tapauksessa kulkea kaikkialla. Amfiteatterihenkinen pieni lava House on Fire -talon sisällä oli minusta tunnelmallisin. Sitä käytetään muun muassa teatteriesityksiin.

Mutta me olimme ostaneet vip-liput siksi, että tiesin läheisimpien ystävien, muun muassa Ellien ja Marikan perheineen, oleskelevan samalla alueella, ja lasten kannalta rajattu alue oli vaivaton.

Jälkikäteen ajatellen oli myös rentouttavaa voida istuskella rauhassa pöydän ääressä halutessaan. Afrikkalaisen festariyleisön katseleminen on myös yhtä kiinnostavaa kuin musiikki - monilla ihmisillä on niin mieletön tyylitaju.

Hugh Masekelan esiintyessä lavan edessä oli tungosta.
Me lähdimme paluumatkalle sunnuntai-iltapäivänä kesken eteläafrikkalaisen Hugh Masekelan esityksen, jotta emme joutuisi ajamaan ihan koko matkaa pimeässä.

Olo mukavaksi paluumatkalle! Huomatkaa t-paita.

Suosittelisinko Bushfireä festari-ihmisille tai tuleville sellaisille ensi vuonna? Ilman muuta. Vinkki: lauantain VIP-liput myytiin loppuun, joten ne kannattaa hankkia ajoissa.

Kun teimme lähtöä parkkialueelta, parkkipaikan miehet toivoivat rannekkeitamme itselleen. Mikäs siinä, mutta miten ne saa ehjinä irti?

Ei hätää, kärsivällisyyden, sorminäppäryyden (avain kävi työkalusta) ja luultavasti myös aiemman harjoituksen turvin rannekkeet saatiin löystymään. Tarina ei kerro, pääsivätkö parkkipirkot tai jotkut muut näin nauttimaan musiikkijuhlan lopputunnelmasta vai oliko temppu festarien sisäänpääsyvirkailijoille jo turhankin tuttu....

Terkuin Lotta