Tällä kertaa kirjoitan vähän henkilökohtaisemmasta aiheesta, yksinäisyydestä. Olen aina sanonut, että diplomaattipuolison tai kenen tahansa expat-puolison tärkein ominaisuus on kyky sietää yksinäisyyttä.
Tänä syksynä olen huomannut, että minulla on aiempaa vähemmän seuraa. Moni kamu on kaikonnut.
 |
| Ihanan lähikahvilani kaunis tarjoilija. Tapasin täällä kerran pari muuta suomalaispuolisoa (jotka eivät olleet suomalaisia, hauska yksityiskohta). Olisiko uusinnan paikka? |
Expatit ovat kuin muuttolintuja. Ennen pitkää he lentävät muille maille. Kotipesäänsä tai uudelle oksalle. Ja jonain päivänä lennän itsekin. Tiedän sen. Luopuminen kuuluu tähän elämäntapaan. Mutta tieto ei välttämättä helpota asian kokemista.
Belgialainen tuttavani, joka pyysi kävelyille ja jota saattoi myös itse pyytää, palasi Belgiaan. Huomaan nyt, että kukaan muu ei oikeastaan välitä kävellä. Sydämellinen italialainen tuttuni, jota näin lähinnä kuntosalilla ja joskus myös illanvietoissa - hän työskenteli Roomassa, mutta seurusteli Maputossa asuvan norjalaisen diplomaatin kanssa ja vieraili maassa usein -, jakaa aikansa nyt Ghanan ja Italian kesken.
En oikeastaan tajunnutkaan, miten paljon sillä oli väliä, että kuntosalilla oli edes yksi tuttu, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia.
Tuttavuutemme alkoi niin, että ryhdyin selittämään nimeäni - Lotta-nimi ei aina aukea muille kuin pohjoismaalaisille, siitä tulee Lotte, mikä ei haittaa -, mutta tämä tuttavuus huudahtikin: "Lotta, selvä juttu. Aikuinen tyttäreni on Carlotta. Olette samannimiset!" Siitä pitäen muistimme toisemme.
 |
| Kypsyvät mangot roikkuvat matalalla. |
Kolmas ystäväni löysi järjestöstä itselleen kokopäiväisen vapaaehtoistyön, josta saattaa myöhemmin tulla työ. Se on tietysti upea mahdollisuus, ja olen iloinen hänen puolestaan. Hän on toki edelleen aivan ihana, jaksaa muun muassa tulla hakemaan kotiovelta joogatunnille viikonloppuna. Kiitos siitä!
Itse en vain ole nyt jaksanut joogata, koska olin voimat vievän ruokamyrkytyksen kourissa. Kipeänä koti-ikävän ja yksinäisyyden tunteet korostuvat. Silloinkin tämä yksi ystävä tosin tarjosi apuaan. Se on todella arvokasta, sillä kun olet kipeänä kaukomailla, olet melko yksin. On hienoa, kun lähellä on joku, joka välittää - kuin perheenjäsenestä.
Kodinhoitajanikin totesi: "Kun ihminen on sairaana, hän tarvitsee jonkun, joka pitää huolta!" (Hän ei ymmärtänyt ollenkaan, kun sanoin, ettei tarvitse tulla, olemme sairaina. Käsitän kyllä nyt, että hänen näkökulmastaan toiveeni saada olla rauhassa oli varsin ristiriitainen. En ole enää itsekään varma, oliko se fiksua. Alkoi tulla olo, että mitä minä hullu täällä teen, yksin ja kaukana kotoa.)
Neljäs ystävä, joka oli ollut varsinainen sosiaalinen liima ja loputtoman kekseliäs vapaa-ajan ohjelmoija, palasi Suomeen. Ulospäinsuuntautuneen luonteensa ansiosta hänellä oli tapana organisoida hauskoja lounaita arkiviikolla, työkaverit, puolisot ja muut Maputon suomalaiset yhdistäen.
Hänen ajatuksensa oli, että kaukaisessa maassa elävä pieni suomalaisyhdyskunta on yhtä perhettä.
Hän piti huolen siitä, että viikonloppuisin ei tarvinnut pitkästyä yksin, ellei ollut erakkoluonne. Ilman häntä en esimerkiksi olisi ikinä saanut tietää, millainen on Maputo by Night. Voin kertoa, ettei yksikään jää Maputon yössä ilman tanssiseuraa.
Kukaan ei mene diskoon seisoskelemaan, vaan tanssimaan. Sinut kirjaimellisesti kiskotaan tanssilattialle - tai oikeastaan koko disko on pelkkää tanssilattiaa - itseäsi taitavampien seuraan. Hyvää tanssitaitoa arvostetaan. Et voi tehdä muuta kuin antaa mennä (ja seurata huvittuneena, miten innokkaat opettajat yksi toisensa jälkeen luovuttavat).
 |
| Lähikahvilan komea kaktus. Expat-elämässäkin on omat piikkinsä. |
En siis osaa paikallisen sensuellin tanssin, kizomban, askelia, mutta se näyttää upealta, kun sen osaa. Voin myös kertoa, että toipuminen hikisestä ja yönmustasta diskoyöstä kestää viikkoja (emmekä me tyytyneet vain yhteen kertaan, sillä noihin aikoihin paikalla oli nuoria vieraita, joille piti esitellä yöelämää).
Onneksi on nämä ihanat muistot! Lähellä järjestetään kizombaopetusta, mutta ei sinnekään viitsi yksin mennä. Ylipäänsä kaikkea ei jaksaisi tehdä vain omassa ylhäisessä seurassaan. Kynnys on korkeampi ja tunnet itsesi helpommin vähän pöhköksi.
Viides, jolla oli tapana pistäytyä joskus päivällä meille syömään lounaseväitään, ja joka vei minut muun muassa Xipamaninen kangaskauppiaiden luo, sai työlleen jatkoa muualta.
Kuudes, joka laillani kaipasi ruokakauppaseuraa, häipyi jo aiemmin. Kaipaan häntä harhaillessani Shopriten ja Woolworthin monotonisten hyllyjen lomassa. Ruokakauppareissu ei ole puuduttavan tylsä, jos sinulla on seuraa! Menin tänään Woolworthiin aikomuksenani ostaa pitkästä aikaa jäätelöä, mutta kas, pakastehylly olikin typötyhjä.
Seitsemäs aloitti pitkään suunnittelemansa etäopinnot ja on kiireinen. Tiedän, miten tärkeää opiskelu on hänelle. Hän on täällä jo kuudetta vuotta.
Voisin jatkaa listaa, mutta tarkoitukseni oli vain näyttää, että pienistä puroista se suuri virta syntyy. Kun moni puronen ehtyy yhtä aikaa, huomaat äkkiä, että sosiaalinen elämäsi näyttää melko kuivalta. Puolisolla ei ole minkäänlaista virallista asemaa, joten ajankäytön suhteen jokainen on oman itsensä varassa.
Ei minulla aiemmassa asuinmaassani Saksassakaan ollut kuin yksi parempi ystävä (kiitos Sirpa!), jonka kanssa saattoi jutella pintaa syvemmältä päiväsaikaan, mutta elämää kuhisevassa suurkaupungissa ei ollut vaikeaa keksiä täytettä päiviinsä.
Saksaan tuli myös paljon tuttuja käymään, joko varta vasten meitä katsomaan tai omille työ-/lomamatkoilleen. Itse asiassa ystävyys moneen tuttuun syveni Saksan vuosina, kun saatoimme tavata ja jutella kiireettömästi Berliinissä.
Sieltä käsin oli myös helppo käydä Suomessa tervehtimässä läheisiä, mutta Maputosta ei niin vain käväistä. Säännöt kotimaanmatkoille ovat samat, asuitpa lähellä tai kaukana, ja lentoliput ovat kalliita.
Tähän tietysti voisi huutaa: Senkin nahjus! Oma syysi, ei sinua kukaan tuonne väkisin kiskonut ja tiesit mihin joudut! Ylös sieltä sohvalta ja pois tietokoneen ääreltä! Lopeta valitus, hanki uusia ystäviä, hakeudu lastesi kouluun vapaaehtoistöihin, raahaa joku hihasta kiinni pitäen päiväkahville!
Kaikki tuo on totta, mutta teoria ja käytäntö kohtaavat joskus kolinalla.
Jossain vaiheessa ei vain jaksaisi enää tehdä itseään niin kovasti tykö aina uusien ihmisten suuntaan - ethän tiedä, tuleeko juuri tästä mitään. Ehkä se on ikäkysymyskin.
Se itsensä tyrkyttäminen on hiukan väsyttävää, ja tuntuu, että tein sitä jo tullessani tänne. Pidän seurasta, jolle ei tarvitse selitellä. En usko, että olen ainoa, joka kokee näin, sillä moni pitää tiettyä etäisyyttä. Jutellaan kyllä, mutta se ei usein johda mihinkään lähempään tuttavuuteen. Joskus teflonpinta on tietysti tapa suojata itseään.
Kun ei kiinny, ei kaipaa.
Kyläilyjä harrastetaan minusta täällä aika vähän. En tosin tiedä, onko esimerkiksi expat-perheiden suosimilla compound-asuinalueilla, joilla naapurit tuntevat toisensa, yhteisöllisempää. Epäilemättä suhteiden solmiminen on helpompaa, kun asuinalueen valinta yhdistää. Compoundien kerhotiloissa järjestetään myös tapahtumia. Minä en tunne naapureitani.
Pidin ennen tänne muuttoa compound-asumista ennen kaikkea turvallisuuskysymyksenä ja olin sitä mieltä (ja olen yhä), että Maputossa voi asua aivan turvallisesti omassa talossa. Nykyisin näen, että compound-asumisen sosiaalinen ulottuvuus on aivan yhtä tärkeä. Olisi kiva tuntea naapurinsa.
Entä se lasten koulu? Samoilin Woolworthissa sen jäätelön perässä, kun sinne lehahti amerikkalaisten äitien parvi.
He ovat niin treenattuja, niin äänekkäitä ja niin suvereeneja leveine hymyineen. En oikein koe oloani mukavaksi siinä porukassa, vaikka minulla ei tietenkään ole mitään heitä vastaan. He ovat tavattoman ystävällisiä, mutta eivät sittenkään päästä kovin lähelle.
Samoin kuin suomalaisilla on oma, tällä hetkellä varsin pieni porukkansa, amerikkalaisilla tuntuu olevan omansa, joskin paljon suurempi, ja he pyörittävät esimerkiksi koulun vanhempainyhdistystä rautaisella otteella.
Sosiaalisesti kömpelömpi suomalainen ei niin vain tunkeudu sinne sotkemaan.
Muutenkin, kun lapset ovat jo isoja, toiminnan keksiminen koululla ei tule ihan niin luonnostaan kuin pikkulasten kanssa. Pikkulasten kautta on aina ollut helppo tutustua toisiin äiteihin, oli sitten Suomessa tai muualla, ja pienten äideille toimintaa on myös tarjolla. Teinien äidit muuttuvat taustajoukoksi. Vanhempainyhdistyksen äidit ovat nuorempia.
Minun ei kai auta muu kuin terästää omia periaatteitani - kuka se höpisikään yksinäisyyden sietämisestä? Täytyy myös aktivoitua suomalaispuolisoiden suuntaan. Se on kansainvälinen ja miesvaltainen joukko! On myös Scandi Spouses -niminen ryhmä, joka on sekin erittäin kirjava, mutta sen aktiivisin vetäjä, eteläamerikkalainen nainen, muutti ruotsalaisen miehensä kanssa Argentiinaan. Monien ryhmien aktiivisuus riippuu suoraan siitä, kuinka vireä vetäjä kulloinkin on puikoissa. Ryhmät kukoistavat ja kuihtuvat vetäjiensä mukana.
Ryhmillä on iso merkitys. Belgialainen tuttuni kertoi viihtyneensä Afrikan maista parhaiten Ruandassa etupäässä siksi, että Kigalissa toimi silloin retkiä ja harrastuksia järjestävä puolisoyhdistys, joka teki jo pikkulapsivaiheen ohittaneiden perheiden elämästä sosiaalisempaa ja madalsi kynnystä kokeilla uutta. Niin, seurassa on parempi olla vaikka pöhkö!
 |
| Paviaanilaumaa Krugerissa. Mikä on expat-puolison lauma? |
- Olen yrittänyt etsiä Maputosta samaa, mutta mitään tällaista ei oikein ole. On kovin hiljaista, hän ihmetteli. Niinpä hän päätyi siihen kävelyyn. Mutta muistan nyt, että vuosi sitten hänkin valitteli parhaan kävelykamunsa poislähtöä.
Joissakin maissa on myös klubeja, joissa ulkomaalaisten on helppo kokoontua, niistäkin ovat monet tuttuni puhuneet.
Minun pitää myös muistuttaa potentiaalisia työnantajia, että haluan edelleen kirjoittaa (ohessa linkki Mosambik-aiheiseen juttuuni Yle Akuutin sivuilla). Luulen, että työ on aika hyvää lääkettä merkityksettömyyden tunteeseen. Mutta eihän sitä aina ole helppo saada, kun kaukaa huutelee.
Varoitan silti jo etukäteen, että ensi vuonna Suomessa saatan potea puheripulia. Onko teillä muilla ulkosuomalaisilla/expat-puolisoilla tällaisia kokemuksia yksinäisyydestä? Miten olette oppineet tulemaan toimeen sen kanssa? Vertaistuki on paras tuki.
Terkuin Lotta
