torstai 9. marraskuuta 2017

Vapauttakaa Maputon krokotiilit - kurkistus kehitysmaan eläintarhaan

Opiskeluaikoinani hoilattiin "Free-e-e Nelson Mandela". Joskus kuulen laulun korvissani yllättävissä paikoissa, kuten nyt Maputon vanhassa eläintarhassa krokotiileja tuijottaessani.

Kuka vapauttaisi Maputon krokotiilit?

Pelkään krokotiileja, jotka nykyisinkin tappavat Mosambikissa köyhien maaseutualueiden asukkaita vedenhaku-, koulu- ja pyykkireissuilla. Mutta kyllä niiden soisi paistattelevan päivää jossain muualla kuin aidatussa soikiossa keskellä kaupunkia.

Vuonna 1929 perustettu, täysin ränsistynyt eläintarha on surullinen siirtomaa-ajan jäänne.

Kaupunkikrokotiili.

Voisinpa kuvailla sitä entiseksi eläintarhaksi. Valitettavasti siellä on vielä eläimiä. Näin ainakin useita apinoita, kilpikonnan uimassa ympyrää, krokotiileja ja yksinäisen sivettikissan pienessä häkissä. Muita ei ollut, tai en ainakaan havainnut tyhjissä häkeissä liikettä.

Tallustelikohan täällä joskus karhu? Vai peräti leijona?
Kaikki leijonahäkit, karhulinnat, kirahviaitaukset ja muut eläintarhan asiaankuuluvat osastot olivat tallella, autioina ja hoitamattomina. Kuka niitä olisikaan kunnostanut.

Aidat repsottivat, portit olivat kaatuilleet, kiveykset halkeilleet ja jätevuoret vallanneet joka kolkan.

Petokissan vankila.

Tiedän toki, että esimerkiksi Euroopassakin on eläintarhoja keskellä kaupunkia, eivätkä ne minusta ole ongelmattomia, kaikkea muuta. En edes oikein ymmärrä, mihin perinteisiä eläintarhoja enää vauraissa maissa tarvitaan - ne voisivat keskittyä suojelutoimintaan ja valistukseen ja jättää esimerkiksi leijonat ja norsut lähemmäs omia asuinsijojaan.

Voisin kuitenkin kuvitella, ettei eläimillä ole kaikkialla ihan niin alkeelliset olot kuin täällä näytti olevan, ja niiden hyvinvoinnista välitetään.

Tuuheahäntäinen sivettikissa oli murheellinen näky. Sillä ei ollut yhtäkään lajitoveria, ei minkäänlaista virikettä, ellei yhtä puunrungontapaista lasketa. Apinaraukoilla oli edes toisensa.

Kissa kuuluisi Krugeriin, tai melkein mihin tahansa muualle paitsi sinne, missä se nyt on! Tuijotin eläimen turkkia ja muistin 1990-luvun kettutytöt. Onko myöhäistä liittyä seuraan?

Kaikki aitaukset näyttivät jääneen oman onnensa nojaan.

Eivät Maputon villieläimet tyystin unohduksissa ole. Eri tahot ovat yrittäneet saada tarhaa luopumaan lopuistakin eläimistään, mutta nykyinen johtaja vastustaa ajatusta. Hänen mielestään eläimillä ei ole mitään hätää.

Jääkarhuja maputolaisittain.

On sieltä krokotiileja joskus pois autettukin, muun muassa läheiseen Krugerin villieläinpuistoon. Tietoa etsiessäni törmäsin tähän Leon Maren verrattomaan tarinaan muun muassa siitä, kuinka selviytyä Mosambikin ja Etelä-Afrikan hidastelevista rajaviranomaisista. Eteläafrikkalainen Leon Mare vei lastillisen krokotiileja turvaan sotavuosina 1980-luvulla.

Riittää, että toteaa, että lava-auton lastina on krokotiileja, jotka heräilevät kohta, ja nukutusaineet ovat sivumennen sanoen loppuneet... Jo tuli viranomaisiin vipinäää. Kerrankin oli myös helppoa välttää kyytiin pyrkivät liftarit.

Kirjoittaja toteaa myös, että ei ole ihme, että krokot ovat selvinneet muuttumattomina evoluution pyörteissä - selvisiväthän ne hengissä myös Maputon sodanaikaisesta eläintarhasta!

Sitä en tiedä, miten eläintarha sodan alkaessa ja portugalilaisten lähtiessä tyhjeni - tuskin kovin hallitusti.

Kilpikonnan "huvimaja". Lähettäisin kernaasti konnaparan mönkimään vapaasti.

Leon Maren tarina valottaa omalta osaltaan myös sitä, miten haastavaa on toimia eläinten hyväksi silloin kun ihmisetkin kärsivät hätää. Mutta puutetta riittää toki tänäkin päivänä. Eläinten oikeudet eivät toteudu, kun ihmisten oloissakin riittää parannettavaa.

Sisäänpääsymaksu ei ole suuri.

Eläinten oikeudet ovat täällä ainakin toistaiseksi lähinnä parempiosaisten etuoikeus.

Sisääntuloportin tuntumassa oli siistimpää. Vanhoista rakennuksista, kuten muinaisesta kahvilarakennuksesta, voi aistia, millainen vauraan väen ajanviettoparatiisi eläintarha on vuosikymmeniä sitten ollut.

Kaunis ja varjoisa entinen kahvilarakennus leikkialueen lähellä muistutti menneistä.

Jos eläintarhasta jotain hyvää yrittää keksiä, voi todeta ainakin sen, että rappionsa myötä siitä on viimein tullut myös paikallisten tila. Hyvää on sekin, ettei eläimiä sentään ole enää enempää.

Siirtomaa-aikana paikallisilla ei ollut eläintarhaan asiaa muutoin kuin rikkaampien ajanviettoa palvelemaan.

Paikalliset asukkaat viettivät sunnuntaipäivää eläintarhan leikkipuistossa.

Erittäin maltillinen viiden meticalin eli seitsemän sentin pääsymaksu takaa sen, että maputolaisilla on puistomainen alue kaupungissa, jossa puistoja ei juuri ole.

Yhteen kulmaukseen on onnistuttu pystyttämään jopa leikkipuisto, jonka viereen oli istutettu vihernurkkaus: ruohoa, pensaita ja palmuja.

Vihreä on toivon väri.

Kaiken roskan, löyhkän ja kaaoksen keskellä trooppisen vihreänä loistava nurmikko on ällistyttävä näky etenkin, kun eläintarhan vieressä jyrisevä katukin on lähinnä ruskea!

Se antaa myös toivoa. Tarhassa tapahtuu sentään jotain myönteistä, joten kuka tietää, mitä seuraavien kymmenen vuotta tuovat tullessaan. Ehkä (vähät) rahat suunnataan jonain päivänä muuhun kuin eläinten ylläpitoyrityksiin. Tosin Mosambikissa asiat tapahtuvat omassa tahdissaan, omalla logiikallaan.

Haju eläintarhan reuna-alueilla on paikoitellen kammottava, sillä pilaantuneet lihat ja kalat, jotka eivät kelpaa enää eläimillekään, nakataan puskiin. Leikkipuiston kulmauksessa hajua ei onneksi ollut.

Mutta kuka siivoaisi loputkin ja lopettaisi eläinten ahdingon?

Terkuin Lotta



















maanantai 6. marraskuuta 2017

Nespresso, ekosynti vai sillanrakentaja?

Minä valitsin tällä kertaa b-vastauksen, eli tein kahvista kumppanini. Mutta ennen kuin kahvittelen, haluan kiittää kaikkia viime blogipostausta kommentoineita! Palaute oli ihana yllätys, ja kaikkien tänne päin sinkoilleiden ajatusten myötä ei ole enää yhtään niin eristynyt olo.

En ollutkaan yksin ajatuksineni ja kokemuksineni.

Jatkopostausideakin jäi itämään.

"Host-mama" sai kivat lahjat, etiopialaista kahvia ja norjalaista suklaata.

Tällä välin, koulun yleisurheilukisojen myötä, tutustuin Maputoon elokuussa muuttaneeseen saksalaisnaiseen, joka tuntui kaipaavan juttuseuraa.

Hän oli tosin asunut jo monessa maassa, muun muassa Singaporessa ja Yhdysvalloissa, ja vaikutti varsin harjaantuneelta muuttajalta, etenkin koulumaailmassa.

Itäisen ja eteläisen Afrikan kansainvälisten koulujen yleisurheilukisat Zimpeton stadionilla Maputossa kestivät kolme päivää. Me olimme niissä mukana paitsi yhden kilpailijan vanhempina, myös isäntäperheenä kolmelle Addis Ababan kansainvälisestä koulusta tulleelle 12-luokkalaiselle (yksi eteläafrikkalainen, yksi norjalainen ja yksi amerikkalainen).

Tämä hostaus on koulussa aika yleistä puuhaa ja helppo tapa kantaa kortensa kekoon kouluyhteisön hyväksi. Useimmillahan on joka tapauksessa isot kodit ja kodinhoitoapua, ja urheilijat viettävät kaiket päivät ja välillä illatkin kisoissa. He tarvitsevat lähinnä yösijan, aamiaiset ja kuljetukset.

Zimpeton moderni stadion oli yllätys. Futispelaajat keskellä eivät liittyneet koulun kisoihin, ja heitä pitikin pyytää keskeyttämään juoksukisojen ajaksi - pallo karkasi radalle useammin kuin kerran!

Saksalaisnainen ja minä ehdimme jutella stadionin katsomossa monista asioista, muun muassa ruokakaupoista ja Nespresso-kahvista. Perhe oli muuttanut Maputoon Wienistä, jossa ystävä, paikallinen Nespresso-pomo oli tiennyt kertoa, ettei Mosambikista saa Nespresso-kapseleita.

Niitä kun kuulemma saa nettikaupan lisäksi myydä ainoastaan merkin omissa liikkeissä tai sen ylelliseen imagoon sopivien tavaratalojen shopeissa. Mikään rahvaanomaisempi ei sovi.

Sori, Nespresso, mutta imagoista ja kielloista ei täällä piittaa kukaan.

Seuraavalla kerralla tavatessamme vein juttukaverilleni tuubillisen Vosso-supermarketista ostamiani Nespresson Ristretto-kapseleita. Lupasin myös viedä hänet tähän arkiseen, mutta yllättävän hyvin varustettuun kauppaan (blogipostaus Vossosta täällä). Teen Vossosta aina yllättäviä löytöjä, kuten viimeksi Portugalin Azoreilla tuotettua maitoa.

Uutta kahvimaitoa. Lankesin söpöön lehmään!
Tiedän, että maidontuotanto on Azoreilla tärkeää, mutta miksi sieltä saakka rahdataan maitoa Mosambikiin? Siksi, että manner-Portugalistakin.

Sille on markkinat, sillä monet Maputon portugalilaiset haluavat ostaa omia tuotteitaan, jopa eurooppalaista pullovettä mosambikilaisen sijaan. Kaiketi mekin ostaisimme innoissamme Valion tuotteita, jos niitä olisi täällä kaupan.

Yllättäen azorilainen, iskukuumennettu maito ei edes maksanut enempää kuin vastaava lähituote eli eteläafrikkalainen. Maku oli samanlainen kuin kaikissa säilyvissä maidoissa, makeahko.

Ostaisin niin mielelläni mosambikilaista maitoa, mutta sitä ei vain ole.

Ja jos olisi, täällä ei olisi nykyisen kaltaista kehitysyhteistyöjärjestöjen ja -konsulttien armeijaa.

Takaisin kahvikupillisen ääreen nyt kun kahvimaitokin on käsitelty. Sinänsä tuntuu absurdilta, että Maputosta saa luksuskahvia. Niillä aloilla, joilla maksetaan pienintä minimipalkkaa, yhden kapselituubin hinta vastaa neljäsosaa kuukausipalkasta.

Vaikka olen ollut täällä jo kaksi vuotta, monumentaaliset elintasoerot aiheuttavat minussa yhä huimausta. En ole kovettunut.

Virallinen minimipalkka vaihtelee alan mukaan ja on nyt tietääkseni pienimmillään 4 000 meticalia (kuutisenkymmentä euroa). Summalla on vaikea elää etenkin kun sillä täytyy usein pitää hengissä monia muitakin.

Niinpä minulla on aina huono omatunto, kun ostan tuhannen meticalin tuubillisen.

Nespresso tuntuu hankalalta siksikin, ettei tyhjiä kahvikapseleita voi täällä Mosambikissa mitenkään kierrättää. Muovijätettä on muutenkin tuhottomasti esimerkiksi vesipullojen takia, niin myös muuta roskaa. En uskalla edes ajatella, kuinka suuren vesipullovuoren pelkästään meidän perheemme on kahdessa vuodessa ehtinyt tuottaa.

Huonolaatuiset muovikassit sentään kiellettiin jo yli vuosi sitten, ja kassit muuttuivat maksullisiksi.


Afrikan taivas kaareutuu huikaisevan sinisenä kaatopaikankin yläpuolella. Roskien poltto on yleistä. Jätevuortenkin vieressä asutaan.

Itse ostan kahvikapseleita nykyisin harvemmin, sillä täältä saa hyviä kahvijauheita ja -papuja: malawilaista, eteläafrikkalaista ja jopa mosambikilaista Niassan kahvia. Jauheissa on enemmän vaihtelua, kapseliin on vangittu aina sama makuelämys.

Maineikasta etiopialaista kahvia on vaikeampi löytää, mutta viime viikon vieraat toivat pari pussillista. Kahvikissoille löytyy Etiopiasta aina helpot tuliaiset. Suklaan tuonut norjalaisvieras kertoi, että koska Addis Ababassa on niin rajalliset ruokakaupat, he voivat tilata Etiopiaan omia tuotteitaan. En tiedä, voivatko Etiopian suomalaiset tilata, ymmärtääkseni eivät.

Mutta nyt ekosynneistä viis, sillä Nespresso-tuubillinen tarvittiin muihin tehtäviin. Sillanrakentajaksi ja tervetuliaiseleeksi. Taisi toimia, sillä pojat saivat Halloween-juhlakutsun ja minä yhteistyöehdotuksen.

Terkuin Lotta