Mitä niillä kehitysyhteistyörahoilla oikein tehdään?

Olen aiemminkin maininnut, että Maputon amerikkalainen koulu tekee yhteistyötä monien mosambikilaisten tahojen kanssa. Ne ovat esimerkiksi kouluja, järjestöjä, orpokoteja ja asukasyhdistyksiä.

Kävin syyskuussa koulun edustajana yhdessä minulle uudessa paikassa, Asscodecha-nimisessä kansalaisjärjestössä Chamanculon alueella Maputossa. Suomikin on ollut yhtenä monista mukana tukemassa järjestön toimintaa.

Asscodecha tarjoaa matalan kynnyksen apua, opetusta ja tekemistä alueellaan. En osaa arvioida, kuinka iso tai pieni se on suhteessa muihin vastaaviin yhdistyksiin. Tavoitteina on muun muassa vähentää köyhyyttä ja rikollisuutta, parantaa koulutusta ja sitä kautta työllisyyttä sekä kannustaa ihmisiä osallistumaan demokraattisen yhteiskunnan rakentamiseen.

Tästä linkistä voit lukea esimerkiksi amerikkalaisen koulun oppilaiden vierailusta Asscodechassa aiemmin tänä vuonna. Juttu esittelee järjestön avulla kouluttautuneet kaksi naista, kampaajan ja ompelijan, jotka voivat nyt elättää itsensä työllään.

Lisäksi kerrotaan Taksvärkin tuella rakennetusta yhteiskäymälästä, joka tekee etenkin tyttöjen elämästä helpompaa. Niin hullulta kuin se meistä suomalaisista saattaa tuntua, jopa täällä maan pääkaupungissa vain parempiosaisilla on omat vessat. Taksvärkki vilahtaa myös tällä "Chamanculon hymyä" esittelevällä Youtube-videolla.

Puhtaanapitokaksikko! Vauvakin on päässyt töihin.

Asscodechalla on hyvät nettisivut, mikä ei ole Mosambikissa aivan itsestäänselvää (www.asscodecha.org). Uutispalkin alta näkee muun muassa, kuinka yhdistys isännöi lokakuussa Suomen suurlähettilään Laura Torvisen vierailua. Ennättipä suomalainen kansanedustajaryhmäkin marraskuussa Chamanculoon.

Toiminnanjohtaja Amando Eduardo Fondo joukkojensa edessä.

Asscodechan tontilla on vaatimaton, siisti kahvila, johon lapset voivat tulla koulun jälkeen tekemään läksyjään ja nauttimaan välipalaa. Vapaaehtoiset täyttävät tulijoiden kanssa monisteen, joka kartoittaa perheen tilannetta yksinkertaisilla kysymyksillä esimerkiksi ruokavaliosta, ruuanvalmistustavoista, (vanhempien) lukutaidosta ja toimeentulosta. Vastaukset pisteytetään, ja pisteiden lukumäärä antaa osviittaa avun tarpeesta.

Meidän vierailumme aikana menossa oli oppitunti, jolla sekä tytöille että pojille puhuttiin siitä, että moni tyttö joutuu Mosambikissa naimisiin liian nuorena.

Tytöt, älkää menkö naimisiin vaan kouluun, ei vaikka kuinka painostettaisi.

Syitä tähän ovat köyhyys ja tietämättömyys. Naimisiinmeno ei niitä poista, sillä avioliiton myötä koulu jää lopullisesti kesken ja tulevaisuudennäkymät yhtä kehnoiksi kuin tytön vanhemmilla. Lapsiavioliitot ovat edelleen surullisen yleisiä, vaikka hallitus on yrittänyt kampanjoida niitä vastaan. Mutta äärimmäisen köyhien perheiden on vaikea nähdä senhetkisen tilanteensa yli - yläkoulua käyvä tytär ei tuo leipää pöytään nyt, on päinvastoin yksi suu lisää ruokittavana.

Tytöt kuuntelivat luentoa tarkkaavaisesti, harvat pojatkin, vaikka heitä vähän nauratti.

Terveyden edistäminen on tärkeä osa Asscodechan toimintaa. Yhdistyksen vapaaehtoiset aktivistit (activista), jotka olivat suunnitelleet meille tervetuliaisiksi pienen tanssiesityksen kuten täällä on tapana, kiertävät alueella puhumassa esimerkiksi Mosambikin perusvitsauksista hivistä, malariasta ja tuberkuloosista.

Sen lisäksi he puhuvat myös huumeista ja perhesuunnittelusta. Aktivistit saavat työstään pienen korvauksen.

Tanssiva vastaanottokomitea ja se tavallinen näky - pienempäänsä kantava lapsi.

Vapaaehtoiset vaikuttivat motivoituneilta ja ylpeiltä työstään.

Kysyin, mitkä teemat ovat kotikäynneillä vaikeita. Kahden miehen kädet nousivat heti: hiv ja huumeet. Naiset kertoivat, että myös työskentely hiv-positiivisten odottajien kanssa voi olla haastavaa, sillä yhtälössä on kaksi ihmistä, äiti ja vauva. Äiti ei ehkä piittaa omasta hoidostaan, mutta vapaaehtoisten tehtävänä on korostaa, että vauva ei voi valita.

Järjestön opetus- ja harrastustoiminta on monipuolista, lapsille on tarjolla esimerkiksi laulua ja tanssia. Vierailuhetkenä menossa oli portugalin tunti.

Nauroimme, että siinä on jotain, mikä yhdistää meitä vierailijoita ja mosambikilaisia! Onhan virallinen kieli monille mosambikilaisillekin opittu kieli. Kun siirtomaavallan aika päättyi ja portugalilaiset lähtivät, kieli jäi.

Moni mosambikilainen on monikielinen, etenkin Maputoon töihin tulleet, sillä pääkaupungissa täytyy pärjätä portugaliksi, vaikka kotikylässä riittäisi jokin heimokieli. Meidän vartijamme eivät ehkä osaa englantia, mutta he osaavat ainakin kahta muuta kieltä!

Portugalin tunnilla.

Portugalinkielinen opetus sielläkin, missä valtaväestö ei sitä puhu, on yksi syy koulunkäynnin tehottomuuteen. En ole ihan varma, missä määrin opetusta nykyisin tarjotaan muilla, tutummilla kielillä - ilmeisesti kuitenkin jonkin verran, mutta opetusmateriaalit (jos niitä on) ovat yleensä portugaliksi.

Törmäsin itse lomamatkalla Vilankulossa, noin 800 kilometrin päässä Maputosta, ensi kertaa tien varressa hedelmämyyjään, joka ei puhunut portugalia.

En tiedä, mitä Mosambikin monista kielistä hän puhui. Shanganaa? Makuaa? Tsongaa? Konkarit osaisivat sanoa, mikä on Vilankulon alueen yleisin kieli (minäkin luultavasti kuulin sen, mutta heimokielten nimiä on vaikea painaa muistiin).

Lukutaitokin vaikutti kehnolta, sillä myyjä siirteli antamiani seteleitä edessään avuttoman näköisenä. Siihen olen jo joutunut tottumaan, että monet kadunvarrella elannokseen kauppaa tekevät eivät osaa laskea (!), mutta tämä oli ensi kerta, kun itse seteli numeroineen herätti hämmennystä.

Myöhemmin mietin, että kolikot, pienemmät rahat, olisivat luultavasti näyttäneet hänestä tutummilta, sillä 200 meticalin seteli on iso maassa, jossa esimerkiksi sosiaaliturvakokeilun kuukausittainen tukisumma on 300 meticalia, muutamia euroja.

(Maputossa hedelmäostosten laskutus hoituu usein niin, että (nais)myyjä huikkaa lähistöltä avukseen miehen, esimerkiksi kännykkäliittymien myyjän, joka laskee ostosten yhteissumman kännykällään. Laskutaidon tai -koneiden puute ei estä kaupantekoa, sillä mosambikilaiset osaavat olla hyvin ratkaisukeskeisiä.)

Koska en kerta kaikkiaan saanut selvää siitä, mitä vilankulolaismyyjä pyysi, maksoin hänelle sen mukaan mitä arvelin vastaavien tuotteiden (maapähkinöiden ja banaanien; niiden lisäksi tarjolla ei olisi ollutkaan muuta kuin tomaatteja ja sipuleita eli varsin tyypillinen tienvarsimyymälä) maksavan Maputossa ja varmuuden vuoksi vähän ylikin.

Asscodecha sijaitsee vilkkaan asuinalueen ytimessä.

Asscodechan kaltaiset yhteisössä läsnäolevat kansalaisjärjestöt tekevät minusta korvaamatonta työtä paikatessaan koulujärjestelmän ja terveydenhoidon aukkoja tavallisten ihmisten elämässä ja luodessaan toivoa sinne, missä sitä ei ole koskaan liiaksi asti.

Aktiiviset kansalaisjärjestöt ovat toki tärkeitä kaikkialla maailmassa, mutta tällaisessa ympäristössä en tiedä, miten maa ylipäänsä suoriutuisi ilman niitä.

Asscodechan tiloissa iltapäiväänsä viettävillä lapsilla on paremmat lähtökohdat elämässään kuin Vilankulon totisella, täysin osattomalla tienvarsimyyjällä, sillä he saavat tukea koulunkäyntiin, terveelliseen elämiseen ja moneen muuhunkin asiaan.

Mutta paljon esteitä heilläkin on edessään, vaikka Asscodechan topakat ja iloiset aktivistit, valoisat tilat ja konkreettiset, kohteensa suoraan tavoittavat toimintatavat tekivätkin vaikutuksen. Kysyin Amandio Fondolta, onko kantaaottavan kansalaisjärjestön yhteiselo esimerkiksi maan hallituksen rinnalla kitkatonta. - Ikävä kyllä ei, mutta juuri siksi työtä täytyy jatkaa, hymyilevä Amandio puuskahti.

Toivon Amandiolle ja hänen joukoilleen jatkossakin kaikkea hyvää, iloa, tarmoa ja luottamusta siihen tulevaisuuteen, jota he ovat itse rakentamassa.

Terkuin Lotta

Vapauttakaa Maputon krokotiilit - kurkistus kehitysmaan eläintarhaan

Opiskeluaikoinani hoilattiin "Free-e-e Nelson Mandela". Joskus kuulen laulun korvissani yllättävissä paikoissa, kuten nyt Maputon vanhassa eläintarhassa krokotiileja tuijottaessani.

Kuka vapauttaisi Maputon krokotiilit?

Pelkään krokotiileja, jotka nykyisinkin tappavat Mosambikissa köyhien maaseutualueiden asukkaita vedenhaku-, koulu- ja pyykkireissuilla. Mutta kyllä niiden soisi paistattelevan päivää jossain muualla kuin aidatussa soikiossa keskellä kaupunkia.

Vuonna 1929 perustettu, täysin ränsistynyt eläintarha on surullinen siirtomaa-ajan jäänne.

Kaupunkikrokotiili.

Voisinpa kuvailla sitä entiseksi eläintarhaksi. Valitettavasti siellä on vielä eläimiä. Näin ainakin useita apinoita, kilpikonnan uimassa ympyrää, krokotiileja ja yksinäisen sivettikissan pienessä häkissä. Muita ei ollut, tai en ainakaan havainnut tyhjissä häkeissä liikettä.

Tallustelikohan täällä joskus karhu? Vai peräti leijona?

Kaikki leijonahäkit, karhulinnat, kirahviaitaukset ja muut eläintarhan asiaankuuluvat osastot olivat tallella, autioina ja hoitamattomina. Kuka niitä olisikaan kunnostanut.

Aidat repsottivat, portit olivat kaatuilleet, kiveykset halkeilleet ja jätevuoret vallanneet joka kolkan.

Petokissan vankila.

Tiedän toki, että esimerkiksi Euroopassakin on eläintarhoja keskellä kaupunkia, eivätkä ne minusta ole ongelmattomia, kaikkea muuta. En edes oikein ymmärrä, mihin perinteisiä eläintarhoja enää vauraissa maissa tarvitaan - ne voisivat keskittyä suojelutoimintaan ja valistukseen ja jättää esimerkiksi leijonat ja norsut lähemmäs omia asuinsijojaan.

Voisin kuitenkin kuvitella, ettei eläimillä ole kaikkialla ihan niin alkeelliset olot kuin täällä näytti olevan, ja niiden hyvinvoinnista välitetään.

Tuuheahäntäinen sivettikissa oli murheellinen näky. Sillä ei ollut yhtäkään lajitoveria, ei minkäänlaista virikettä, ellei yhtä puunrungontapaista lasketa. Apinaraukoilla oli edes toisensa.

Kissa kuuluisi Krugeriin, tai melkein mihin tahansa muualle paitsi sinne, missä se nyt on! Tuijotin eläimen turkkia ja muistin 1990-luvun kettutytöt. Onko myöhäistä liittyä seuraan?

Kaikki aitaukset näyttivät jääneen oman onnensa nojaan.

Eivät Maputon villieläimet tyystin unohduksissa ole. Eri tahot ovat yrittäneet saada tarhaa luopumaan lopuistakin eläimistään, mutta nykyinen johtaja vastustaa ajatusta. Hänen mielestään eläimillä ei ole mitään hätää.

Jääkarhuja maputolaisittain.

On sieltä krokotiileja joskus pois autettukin, muun muassa läheiseen Krugerin villieläinpuistoon. Tietoa etsiessäni törmäsin tähän Leon Maren verrattomaan tarinaan muun muassa siitä, kuinka selviytyä Mosambikin ja Etelä-Afrikan hidastelevista rajaviranomaisista. Eteläafrikkalainen Leon Mare vei lastillisen krokotiileja turvaan sotavuosina 1980-luvulla.

Riittää, että toteaa, että lava-auton lastina on krokotiileja, jotka heräilevät kohta, ja nukutusaineet ovat sivumennen sanoen loppuneet... Jo tuli viranomaisiin vipinäää. Kerrankin oli myös helppoa välttää kyytiin pyrkivät liftarit.

Kirjoittaja toteaa myös, että ei ole ihme, että krokot ovat selvinneet muuttumattomina evoluution pyörteissä - selvisiväthän ne hengissä myös Maputon sodanaikaisesta eläintarhasta!

Sitä en tiedä, miten eläintarha sodan alkaessa ja portugalilaisten lähtiessä tyhjeni - tuskin kovin hallitusti.

Kilpikonnan "huvimaja". Lähettäisin kernaasti konnaparan mönkimään vapaasti.

Leon Maren tarina valottaa omalta osaltaan myös sitä, miten haastavaa on toimia eläinten hyväksi silloin kun ihmisetkin kärsivät hätää. Mutta puutetta riittää toki tänäkin päivänä. Eläinten oikeudet eivät toteudu, kun ihmisten oloissakin riittää parannettavaa.

Sisäänpääsymaksu ei ole suuri.

Eläinten oikeudet ovat täällä ainakin toistaiseksi lähinnä parempiosaisten etuoikeus.

Sisääntuloportin tuntumassa oli siistimpää. Vanhoista rakennuksista, kuten muinaisesta kahvilarakennuksesta, voi aistia, millainen vauraan väen ajanviettoparatiisi eläintarha on vuosikymmeniä sitten ollut.

Kaunis ja varjoisa entinen kahvilarakennus leikkialueen lähellä muistutti menneistä.

Jos eläintarhasta jotain hyvää yrittää keksiä, voi todeta ainakin sen, että rappionsa myötä siitä on viimein tullut myös paikallisten tila. Hyvää on sekin, ettei eläimiä sentään ole enää enempää.

Siirtomaa-aikana paikallisilla ei ollut eläintarhaan asiaa muutoin kuin rikkaampien ajanviettoa palvelemaan.

Paikalliset asukkaat viettivät sunnuntaipäivää eläintarhan leikkipuistossa.

Erittäin maltillinen viiden meticalin eli seitsemän sentin pääsymaksu takaa sen, että maputolaisilla on puistomainen alue kaupungissa, jossa puistoja ei juuri ole.

Yhteen kulmaukseen on onnistuttu pystyttämään jopa leikkipuisto, jonka viereen oli istutettu vihernurkkaus: ruohoa, pensaita ja palmuja.

Vihreä on toivon väri.

Kaiken roskan, löyhkän ja kaaoksen keskellä trooppisen vihreänä loistava nurmikko on ällistyttävä näky etenkin, kun eläintarhan vieressä jyrisevä katukin on lähinnä ruskea!

Se antaa myös toivoa. Tarhassa tapahtuu sentään jotain myönteistä, joten kuka tietää, mitä seuraavien kymmenen vuotta tuovat tullessaan. Ehkä (vähät) rahat suunnataan jonain päivänä muuhun kuin eläinten ylläpitoyrityksiin. Tosin Mosambikissa asiat tapahtuvat omassa tahdissaan, omalla logiikallaan.

Haju eläintarhan reuna-alueilla on paikoitellen kammottava, sillä pilaantuneet lihat ja kalat, jotka eivät kelpaa enää eläimillekään, nakataan puskiin. Leikkipuiston kulmauksessa hajua ei onneksi ollut.

Mutta kuka siivoaisi loputkin ja lopettaisi eläinten ahdingon?

Terkuin Lotta

Nespresso, ekosynti vai sillanrakentaja?

Minä valitsin tällä kertaa b-vastauksen, eli tein kahvista kumppanini. Mutta ennen kuin kahvittelen, haluan kiittää kaikkia viime blogipostausta kommentoineita! Palaute oli ihana yllätys, ja kaikkien tänne päin sinkoilleiden ajatusten myötä ei ole enää yhtään niin eristynyt olo.

En ollutkaan yksin ajatuksineni ja kokemuksineni.

Jatkopostausideakin jäi itämään.

"Host-mama" sai kivat lahjat, etiopialaista kahvia ja norjalaista suklaata.

Tällä välin, koulun yleisurheilukisojen myötä, tutustuin Maputoon elokuussa muuttaneeseen saksalaisnaiseen, joka tuntui kaipaavan juttuseuraa.

Hän oli tosin asunut jo monessa maassa, muun muassa Singaporessa ja Yhdysvalloissa, ja vaikutti varsin harjaantuneelta muuttajalta, etenkin koulumaailmassa.

Itäisen ja eteläisen Afrikan kansainvälisten koulujen yleisurheilukisat Zimpeton stadionilla Maputossa kestivät kolme päivää. Me olimme niissä mukana paitsi yhden kilpailijan vanhempina, myös isäntäperheenä kolmelle Addis Ababan kansainvälisestä koulusta tulleelle 12-luokkalaiselle (yksi eteläafrikkalainen, yksi norjalainen ja yksi amerikkalainen).

Tämä hostaus on koulussa aika yleistä puuhaa ja helppo tapa kantaa kortensa kekoon kouluyhteisön hyväksi. Useimmillahan on joka tapauksessa isot kodit ja kodinhoitoapua, ja urheilijat viettävät kaiket päivät ja välillä illatkin kisoissa. He tarvitsevat lähinnä yösijan, aamiaiset ja kuljetukset.

Zimpeton moderni stadion oli yllätys. Futispelaajat keskellä eivät liittyneet koulun kisoihin, ja heitä pitikin pyytää keskeyttämään juoksukisojen ajaksi - pallo karkasi radalle useammin kuin kerran!

Saksalaisnainen ja minä ehdimme jutella stadionin katsomossa monista asioista, muun muassa ruokakaupoista ja Nespresso-kahvista. Perhe oli muuttanut Maputoon Wienistä, jossa ystävä, paikallinen Nespresso-pomo oli tiennyt kertoa, ettei Mosambikista saa Nespresso-kapseleita.

Niitä kun kuulemma saa nettikaupan lisäksi myydä ainoastaan merkin omissa liikkeissä tai sen ylelliseen imagoon sopivien tavaratalojen shopeissa. Mikään rahvaanomaisempi ei sovi.

Sori, Nespresso, mutta imagoista ja kielloista ei täällä piittaa kukaan.

Seuraavalla kerralla tavatessamme vein juttukaverilleni tuubillisen Vosso-supermarketista ostamiani Nespresson Ristretto-kapseleita. Lupasin myös viedä hänet tähän arkiseen, mutta yllättävän hyvin varustettuun kauppaan (blogipostaus Vossosta täällä). Teen Vossosta aina yllättäviä löytöjä, kuten viimeksi Portugalin Azoreilla tuotettua maitoa.

Uutta kahvimaitoa. Lankesin söpöön lehmään!

Tiedän, että maidontuotanto on Azoreilla tärkeää, mutta miksi sieltä saakka rahdataan maitoa Mosambikiin? Siksi, että manner-Portugalistakin.

Sille on markkinat, sillä monet Maputon portugalilaiset haluavat ostaa omia tuotteitaan, jopa eurooppalaista pullovettä mosambikilaisen sijaan. Kaiketi mekin ostaisimme innoissamme Valion tuotteita, jos niitä olisi täällä kaupan.

Yllättäen azorilainen, iskukuumennettu maito ei edes maksanut enempää kuin vastaava lähituote eli eteläafrikkalainen. Maku oli samanlainen kuin kaikissa säilyvissä maidoissa, makeahko.

Ostaisin niin mielelläni mosambikilaista maitoa, mutta sitä ei vain ole.

Ja jos olisi, täällä ei olisi nykyisen kaltaista kehitysyhteistyöjärjestöjen ja -konsulttien armeijaa.

Takaisin kahvikupillisen ääreen nyt kun kahvimaitokin on käsitelty. Sinänsä tuntuu absurdilta, että Maputosta saa luksuskahvia. Niillä aloilla, joilla maksetaan pienintä minimipalkkaa, yhden kapselituubin hinta vastaa neljäsosaa kuukausipalkasta.

Vaikka olen ollut täällä jo kaksi vuotta, monumentaaliset elintasoerot aiheuttavat minussa yhä huimausta. En ole kovettunut.

Virallinen minimipalkka vaihtelee alan mukaan ja on nyt tietääkseni pienimmillään 4 000 meticalia (kuutisenkymmentä euroa). Summalla on vaikea elää etenkin kun sillä täytyy usein pitää hengissä monia muitakin.

Niinpä minulla on aina huono omatunto, kun ostan tuhannen meticalin tuubillisen.

Nespresso tuntuu hankalalta siksikin, ettei tyhjiä kahvikapseleita voi täällä Mosambikissa mitenkään kierrättää. Muovijätettä on muutenkin tuhottomasti esimerkiksi vesipullojen takia, niin myös muuta roskaa. En uskalla edes ajatella, kuinka suuren vesipullovuoren pelkästään meidän perheemme on kahdessa vuodessa ehtinyt tuottaa.

Huonolaatuiset muovikassit sentään kiellettiin jo yli vuosi sitten, ja kassit muuttuivat maksullisiksi.

Afrikan taivas kaareutuu huikaisevan sinisenä kaatopaikankin yläpuolella. Roskien poltto on yleistä. Jätevuortenkin vieressä asutaan.

Itse ostan kahvikapseleita nykyisin harvemmin, sillä täältä saa hyviä kahvijauheita ja -papuja: malawilaista, eteläafrikkalaista ja jopa mosambikilaista Niassan kahvia. Jauheissa on enemmän vaihtelua, kapseliin on vangittu aina sama makuelämys.

Maineikasta etiopialaista kahvia on vaikeampi löytää, mutta viime viikon vieraat toivat pari pussillista. Kahvikissoille löytyy Etiopiasta aina helpot tuliaiset. Suklaan tuonut norjalaisvieras kertoi, että koska Addis Ababassa on niin rajalliset ruokakaupat, he voivat tilata Etiopiaan omia tuotteitaan. En tiedä, voivatko Etiopian suomalaiset tilata, ymmärtääkseni eivät.

Mutta nyt ekosynneistä viis, sillä Nespresso-tuubillinen tarvittiin muihin tehtäviin. Sillanrakentajaksi ja tervetuliaiseleeksi. Taisi toimia, sillä pojat saivat Halloween-juhlakutsun ja minä yhteistyöehdotuksen.

Terkuin Lotta