keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Afrikka, aamuvirkkujen manner


Minulta kysyttiin, mikä asia yllätti Maputoon muutossa. Varmaan monikin, mutta yhden osasin heti sanoa. Aikainen elämänrytmi (vaikka jälkikäteen ajatellen sen olisi voinut osata ennustaa!).

Ei täällä puoleenpäivään nukuta, hyvä jos seitsemään. Kello herättää meidätkin joka aamu kuudelta.

Ne, jotka haluavat esimerkiksi lenkille ennen kuin näin kesäaikana on liian kuuma tai kadunvarret täyttyvät pysäköidyistä autoista, ovat liikkeellä vielä aikaisemmin. Tiedän myös, että monet kauempaa meidän kulmillemme töihin tulevat, kuten vartijat, kuskit, puutarhurit ja kodinhoitajat, ovat ruuhkia välttääkseen ja töihin ennättääkseen istahtaneet chapa-busseihinsa ja autoihinsa jo kauan ennen kuin minä havahdun herätyskellon linnunlauluun (tai raakuntaan, miltä se lähinnä kuulostaa, jos herään kesken makean unen).

Afrikka on aamuvirkkujen manner.

Aurinko tahdittaa Afrikkaa.

Valo säätelee elämisen rytmiä. Elämä tapahtuu auringon paistaessa. Päivä alkaa, kun aurinko nousee ja päättyy, kun se laskee. Karkeasti ottaen päivä kestää kuudesta kuuteen, kesäaikana pidempään. Esimerkiksi puutarhoiden kukat olisi hyvä kastella heti aamusta ennen kuin aurinko alkaa paahtaa ja haihduttaa veden. Taannoiset torakkamyrkyttäjät olivat oven takana jo ennen sovittua aamuaikaa.

Mielikuvat siitä, ettei mikään tapahdu ajallaan, on voinut unohtaa. Kaikki on ollut paljon täsmällisempää kuin odotin.

Illansuussa päivä menee mailleen nopeasti. Hämärän hetki on ohikiitävä tuokio ennen pilkkopimeää.

Elämä tietysti jatkuu pimeässäkin. Köyhemmillä ja kansoitetummilla asuinalueilla on ruuhkaa, kun töistäpalaajat purkautuvat pikkubusseista ja I love you -nimisistä lava-autokyydeistä ja kiirehtivät korttelikioskien kautta koteihinsa.

Aivan kuten Suomessa.

Meillä päin kadut vastaavasti tyhjenevät iltaisin. Esimerkiksi monet ravintolat sulkevat täällä melko aikaisin, kuten kahdeksalta, ja konsertit saattavat alkaa jo kuudelta. Se kyllä sopii minulle. Myöhemmin alkavien konserttien tai muiden iltaohjelmien odottelu on joskus tuskaa, kun jo lähdön hetkellä on unettavan pimeää!

Koulu alkaa puoli kahdeksalta aamulla. Koulubussi hakee ennen seitsemää - bussi on perillä reilusti ennen kuin koulun kello soi -, joten kuuden jälkeen ei ole enää varaa makailla. Aamut ovat minuuttipeliä, mutta emme kumma kyllä oikeastaan koskaan nuku pommiin.

Se johtuu siitä, että verhojen läpi siivilöityvän valon lisäksi kadun äänet herättävät. Kuudelta ulkona vallitsee täysi meno, ja koska asumme vilkkaan kadun varrella, jälleen uuden aamun ääniä ei voi olla kuulematta. Pojilla ei tosin takuulla olisi mitään sitä vastaan, että koulu alkaisi edes vähän myöhemmin.

Mutta kaikkeen tottuu. Naapurikoulu alkaa kuulemma vielä aikaisemmin, ruuhkien porrastamiseksi.

Moni toimistokin avaa ovensa puoli kahdeksalta. Jumppasalit tarjoavat joogaa ja zumbaa kuudelta niille töihinmenijöille, jotka eivät lenkkeile kaduilla, mutta kuka on zumbavireessä siihen aikaan?

Täällä todennäköisesti monikin! En vain ole herännyt katsomaan.

Myös poikien koulu tarjoaa joissakin urheiluharrastuksissa ns. morning practicen eli treenit aamukuudelta iltapäivätreenien lisäksi.

En ole itse ihastunut tähän käytäntöön. Aamutreeni on periaatteessa vapaaehtoinen, mutta sanopa se nuorelle, jolle valmentaja on korostanut, että saahan sitä ihan vapaasti päättää olla tulematta, mutta kaikkien säännöllinen harjoittelu on avain koko joukkueen menestykseen ja kauden päättyessä jaetaan palkinnot... Monet urheiluharrastukset ovat aika kilpailukeskeisiä.

Mielestäni Secondary-puolen päivät ovat pitkiä ihan ilman aamutreenejäkin - itse asiassa harrastuspäivinä pojilla on pidemmät "työpäivät" kuin perheen työssäkäyvällä! -, ja kansainvälisen IB-koulun tahti on muutenkin intensiivinen.


Mikäs on herätessä, kun puutarhassa tervehtii kesät talvet näin kaunis kukka!

Minusta oppilaiden voisi antaa nukkua edes siihen kuuteen. Ja kyllä, myönnän, myös vanhempien - bussi ei hae aamutreeniin, vaan sinne ennättäminen vaatii ratin taakse vääntäytyvän isän tai äidin. (Ehkä kyse onkin vain omasta laiskuudestamme!) Toki lähdöt ovat periaatteessa helppoja, kun ei tarvitse kuin työntää jalat sandaaleihin - toista olisi, jos pitäisi aloittaa raaputtamalla auton jäisiä ikkunoita ja auraamalla pihaa...

Tosiasia kuitenkin on, että kumpikaan pojistamme ei ole ollut hirveän innostunut varhaisaamutreeneistä, enkä pane sitä pahakseni. Välillä niihin noustaan, useammin ei.

Viikonlopun turnauksetkin alkavat poikkeuksetta seitsemän jälkeen.

Aikainen rytmi pimeine iltoineen pitää huolen siitä, että unta ei tarvitse odotella. Kukaan meistä ei enää kykene yökukkujaksi. 16-vuotias onnistuu siinä parhaiten. Kymmeneen maissa kaikki ovat yleensä sängyssä, kahdeksan tuntia unta tuntuu riittävän koululaisille. Univelkaa toki saattaa kerääntyä.

Yritin esimerkiksi eilen lukea Paul Austerin uusinta kirjaa, mutta kymmeneltä silmäni painuivat kiinni (kirjakin painoi aika lailla - 1141 sivua!). Säpsähdän usein hereille ennen kelloa - arkiaamuisin kissa ja minä olemme ensimmäiset jalkeilla, ja hoipertelen automaattiohjauksessa keittiöön katti jalanjäljissäni herätettyäni sitä ennen pojat.

Ei kello kuusi tietenkään mikään tavaton heräämisaika ole. Se on itse asiassa aika tavallinen kaikkialla. Tosiasiassa toivoisin silti voivani nukkua enemmän.

Mutta aikaiset herätykset vain ovat maan tapa. Muistan aina sen kerran, kun juttelin nigerialaisen Susanin kanssa, ja hän sanoi: "Oi, en minä niin kovin aikaisin käy lenkillä... vasta viideltä."

Mikä olisi se aikainen vaihtoehto, kysyin. "No, kuumana aikana vedän lenkkitossut jalkaan neljän jälkeen", hän vastasi. Ymmärsin toki, että hänen pitää myös ehtiä kuudeksi kotiin laittamaan lapsia kouluun. Aikamoinen extreme-suoritus minusta silti!

Afrikan valoisan sinitaivaan alla kaikki tuollainen on kuitenkin helpompaa. Aurinko on hurja herättäjä. Luulen, että Suomessa minunkin pakotettu aamuvirkkuuteni karisee äkkiä.

Terkuin Lotta
(ja kiitos inspiraatiosta mahtavalle Chez Hélénalle - Afrikan aikainen rytmi kolkutteli mielessäni jo aiemmin, mutta hänen postauksensa aiheesta muistutti, että nämäkin pohdinnat voi pukea myös sanoiksi. Käykää lukemassa! Haluaisin myös kysyä ihanaa Edustusrouva-blogia Sudanissa pitävältä Katalta, saiko hän pitää aamukuuden herätyksensä vai pitikö siirtyä aamuviiteen. Toivottavasti ei!)


tiistai 23. tammikuuta 2018

Pakkaa pöytä matkalaukkuun

Mikään ei tee bloggaajan tai ylipäänsä kirjoittajan elämästä niin turhauttavaa kuin sähkökatkoksen rikkoma kannettava tietokone! Epätahtinen bloggaus on johtunut siitä, että laite on ollut yli kuukauden huollossa, ja kun koulun loma ajoittui tuohon samaan jaksoon, kilpailin kotikoneesta pelaajapoikieni kanssa. Tulipahan harjoitettua jakamistaloutta.

Tosin muutamankin kerran ehdin ilahtua, että pojilla on minulle asiaa, kunnes tajusin sijaitsevani kiinnostavasti heidän ja tietokoneen välissä.

Erilaisia tietokoneen osia tilailtiin ulkomailta, joten jännitys pysyi yllä. Perjantaina sain murheellisia uutisia: yksikään osanen ei osoittautunut oikeaksi. Edessä lienee uuden työvälineen osto. Mutta miten ja mistä, jos haluaa ääkköset ja öökköset ja luotettavan koneen.

Tietokonekauppoja odotellessa, muistakaa käyttää virtapiikeiltä suojaavia ylijännitesuojia! Meillä niitä oli jo vahingon sattuessa, ei vain juuri kriittisellä hetkellä kriittisessä pistorasiassa. Nyt kaikki pistorasiat on varusteltu.

Vuodenvaihde oli onneksi monien vierailujen takia mukavan täyteläistä aikaa, enkä olisi päivisin ehtinytkään kököttää koneella.

Serkkuni käväisi miehensä kanssa Maputossa. He taisivat olla jo kolmannet kävijät, jotka pakkasivat lähtiessään mukaansa sohvapöydän.

Pöytälevyt pinossa.

Käsityöläistorilla, joka on lempipaikkojani kaupungissa, myydään näitä kauniita ja tukevia puisia pöytiä, joita meilläkin on kaksi.

Jalat taittuvat ristiin ja pöytälevy on irrallinen, joten se todellakin menee laukkuun (hyvä huonekalu myös muuttajalle!).

Helposti siirreltävä pöytä on kotona muutenkin kätevä. Esimerkiksi "kodittomien joulussamme" eli Maputon suomalaisyhdyskunnan aattojuhlassa, jota odottelin joulukuisessa blogipostauksessani, pikkupöytä oli helppo kantaa sinne mihin ihmiset asettuivat.

Pöydän onnellinen omistaja Päivi. Takana pakataan jalkoja.

Kodittomien joulu meni muuten mainiosti. Kiitos kaikille osallistuneille! Pöydässä komeili kinkkukin, ja jopa joulupukki ennätti yllättäen paikalle. Koska hänen maallinen etunimensä oli Noel (ranskaksi joulu), meillä oli todellinen Père Noël... Toiseksi nuorin juhlavieras vain tarkkasilmäisenä pukin lähdettyä ihmetteli, miksi hänen äitinsä näytti ryövänneen joulupukilta kepin.

Ilta huipentui suomalaisiin joululauluihin, olihan paikalla ammattilaulaja kuoroa johtamassa, ja Kulkuset-pasuunaesitykseen.

On aika suloista, että käytännössä kaikki suomalaiset osaavat samat joululaulut, oli Suomesta lähdetty kuinka varhain tahansa. Ne ovat osa kansakunnan yhteistä muistia.

Miehet töissä ja lounastauolla.

Takaisin tuliaisostoksiin. Ruskeissa ja mustissa pöydissä on runsaasti valinnanvaraa koosta alkaen - kassiin mahtuvat "tuliaispöydät" ovat tietysti pienimpiä, mutta isoimpien yksilöiden ääreen voisi nostaa jakkarat. Pöytälevyjen kaiverrukset ovat yksilöllisiä.

Myös jalat ovat erilaisia. Joskus niiden päissä on pelkistetyt nupit, mutta osaan on veistetty eläinten, esimerkiksi sarvikuonojen, päitä. Meidän pöytiemme jalkojen päissä on päät.


Pöytä päiden varassa

Suomeen matkannut levy on kuvioitu peräti molemmin puolin eli pöydän ilmettä voi halutessaan vaihtaa. Sileitäkin levyjä tietysti on.

Kuvan kauniisti kaiverrettu kaksipuolinen pikkupöytä maksoi 5 000 meticalia eli 60-70 euroa ja painoi viitisen kiloa. Ei mikään mahdoton tuliainen siis lentoyhtiöiden nykyisiäkään kilorajoja ajatellen.

Erotatko seuraavan pöytäkauppiaan asiakkaita odottelemassa?

Feimasta saa myös koriste-esineitä, astioita kuten salaattiottimia ja hedelmävateja, capulana-kankaita, laukkuja, pyykkikoreja, koruja, vaatteita, pussukoita, rumpuja...

Alueella on käynnin arvoinen mosambikilaista ruokaa tarjoava ravintola, jossa mekin nautimme kelpo kala-annokset. Meren antimet ovat Maputossa yleensä varma valinta, samoin tietysti kana, jota taitaa Afrikassa olla tarjolla kaikkialla. Sellaisia harvinaisuuksia kuin ankkaa ja kalkkunaa ei oikein tahdo löytää.

Allaolevan kuvan tyypillinen päivän kala -annos ei ole Feimasta, vaan Macanetan rantaravintolasta ja hyvin tavanomainen: grillattu kala, salaattia ja ranskalaisia perunoita, seurana mosambikilaista 2M-perusolutta.

En oikeastaan ole oluen ystävä, mutta kun meitä oli tuona päivänä sattumoisin kaksi naista, en voinut vastustaa kiusausta tilata meille nimenomaan kahta ämmää. Pari kertaa vuodessa ämmäseurassa nautittuna se sopii.

Tyypillinen kalalounas.

Kerran kokeilin Feiman perinneravintolassa ihan uteliaisuudesta vuohta, mutta se oli hiukan sitkeää ja kuivahkoa. Vuohiahan tienvarret ovat täynnä.

 Yksinkertaiset katkarapu- ja kanacurryt ovat yleensä olleet makoisia. Kaikkia perinneruokia leimaa tosin tietty yksinkertaisuus, ruuassa ei ole varaa konstailla.

Jälkiruuaksi söimme baobab-puun hedelmistä tehtyä kiisseliä. Baobabin eli apinanleipäpuun hedelmästä tehdään terveellisenä pidettyä mehua, ja näiden hedelmien käyttöön liittyy myös paljon uskomuksia, kuten täällä usein.

Hedelmiä myydään toreilla muovipusseissa, ja pussitettuina ne näyttävätkin ihan leivänpalasilta.

Pusseissa taka-alalla baobab-hedelmän paloja.

En yhtään tiedä, miten niitä olisi kotona tarkoitus käyttää.

Pöytä löysi paikkansa Helsingissä ja näyttää kuulemma oikein hienolta. Ehkä sen päällä killuu niin ikään Feimasta löytynyt musta, puinen lintuveistos, jonka liikettä seuraillen voi tutkia tasapainon lakeja.

Terkuin Lotta

perjantai 5. tammikuuta 2018

Lapsityövoimaa ja lateksia

Mosambikissa lapset myyvät kaduilla vähän kaikkea - hedelmiä, pähkinöitä, keksejä... Nyt loma-aikana nuoria katumyyjiä päivystää tavallista enemmän, mutta lukukausienkin aikana lapsia kantamuksineen näkyy turhan usein.

Koulu jää kesken, kun lasten on pakko kantaa kortensa kekoon joko myymällä jotain - tai muilla tavoin. Se tavallinen tarina etenkin pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

Ostin pojilta pari keltaista hedelmäkimppua 30 kilometrin päässä Maputosta, Macanetan rantaan vievällä tiellä. Paljasjalkaiset laiheliinit pinkoivat liikkuvan auton rinnalla niin kauan, että kuski heltyi. Hyvä myyntitaktiikka!

Lateksia, myrkkysiemeniä ja C-vitamiinia?

Kotimatkalla mietin, mitä tulin ostaneeksi. Tytär muisti oppaan poimineen näitä puista vuosi sitten ratsastusretkellä Macanetassa, mutta hänkään ei tiennyt niistä enempää.

Vaikka kysyisinkin hedelmien nimiä, ne ovat yleensä sen verran erikoisia, että unohtuvat pian. Mosambikin teillä ja toreilla myydään paljon minulle täysin outoja lähinnä paikallisten käyttämiä hedelmiä, joita kaupungin marketeissa ja kaupoissa ei näy. Tiedustelin toki myyjäpojilta hedelmien nimeä, mutta en saanut vastauksesta tolkkua. Vastaushan riippuu täysin myös siitä, mitä maan monista heimokielistä myyjä puhuu.

Kysyin eräässä Facebook-inforyhmässä hedelmän nimeä ja käyttötapoja. Sain useita vastauksia: rava (Nampulan maakunnassa), mazamela (Sofalassa), madokhomela (Inhambanen maakunnassa), mukanga, mungu, madlokomelo (shonan kieliryhmissä), ndlokomelo, mbimbi, rubber vine fruit, mawungwa, takamela, landolphia, strychnos madacasgariensis, monkey orange...  Lisäksi se kasvaa hieman erilaisena monessa maassa. Rakkaalla lapsella on monta nimeä!

Kotona halkaisin hedelmän. Avatut puolikkaat toivat mieleen passiohedelmän, mutta toisin kuin siinä, suurin osa täytteestä paljastui koviksi, kookkaiksi siemeniksi, joiden ympäriltä hedelmäliha imeskellään.

Hedelmä oli siis melko hankala syödä. Lisäksi sen kuoresta pisaroi valkoista, liimamaista tököttiä, joka oli vaikea saada paidasta pois. Selvittelimme asiaa, ja tökötti oli kuin olikin liimaa: rubber vine -kasvi tuottaa tietysti lateksia!


Luomu-Erikeeperiä.

Yhtäkkiä olin ajatuksissani Belgian pahamaineisen kuningas Leopold II:n ja hänen 1800-luvun lopun Kongoon sijoittuneen raa'an kumi-imperiuminsa pyörteissä.

Leopoldin väkihän katkoi orjuuttamiltaan kongolaisilta kädet, jos kuminkeruu ei sujunut tarpeeksi sujuvasti. Afrikan kumi tiesi monille paikallisasukkaille vähintäänkin invaliditeettia ellei kuolemaa. Ahneen Leopold II:n hirmuhallinto on kauheimpia lukuja Belgian, Kongon ja ylipäänsä kolonialismin historiassa. En osannut odottaa, että kohtaisin etäisiä kaikuja siitä Macanetassa! Tähän asti kumipuu oli ollut etäinen sana historian kirjoissa. Nyt sen kaukainen Mosambikin pikkuserkku jätti valkoisen vanan oman keittiöni pöydälle.

Hedelmä ei olisi tarvinnut karvasta historiaa mausteekseen. Maku oli sellaisenaan todella hapan. Tuntui siltä kuin imeskelisi ekstratujua Brainblasters-karkkia (lasteni suosikki). Olin saanut inforyhmässä myös maustamisohjeita. Joku lisäsi siihen sokeria, toinen suolaa, kolmas piripiriä. Kerrottiin, että hedelmän voi kuivattaa auringossa ja vaihtoehtoisesti myös pakastaa ja syödä mehujään tavoin.


Inforyhmässä ehdotettu monkey orange -sana toi mieleeni toisen paikallisen hedelmän, monkey appleksi eli apinanomenaksi kutsutun ison vihreän hedelmän, jonka paikallisen nimen olen jälleen kerran unohtanut (poikani oli syönyt niitä luokkaretkellä Etelä-Afrikassa ja tiesi käyttää monkey apple -sanaa, kun näimme samaisia hedelmiä puussa Bilenessä).

Apinanomena maistuu apinoille ja muillekin villieläimille, ja kyllä sitä ihmisetkin syövät. Ostin sellaisen kerran uteliaisuuttani Maputon keskustorilta, mutta en toista kertaa, sillä isojen siementen takia sekin oli vaikea syödä eikä varsinainen herkku muutenkaan.

Pyöreän monkey applen kova, liukas kuori oli haastava halkaistava, ja muistan, että nähdessään minut sen kimpussa kodinhoitaja kiirehti hätiin huutaen "varokaa sormianne!" ja leikkasi sen kahtia sen parilla harjaantuneella iskulla.

Monkey apple -puu on eteläisessä Afrikassa yleinen. Kuten täällä aina, sen jokainen osa hyödynnetään. Puun juurista saa lääkettä muun muassa keuhkoputkentulehduksen ja kipeiden korvien hoitamiseen, lehdistä keitetään hauteita silmien lääkintään tai imettävien äitien maidoneritystä lisäämään ja kovista kuorista valmistetaan koriste- ja käyttöesineitä sen lisäksi että hedelmäliha koverretaan pois ja käytetään ruuaksi eri tavoin. Myös myrkyllisillä siemenillä on omat käyttötarkoituksensa muun muassa vastamyrkkyinä käärmeenpuremiin ja oksetusaineina.

Ehkä Mosambikin madokhomelankin siemenet ovat tujua tavaraa, sillä inforyhmän jäsenet neuvoivat pitämään pikkulapset siitä kaukana.

On tämä kuitenkin ehkä Suomen Brainblastereita terveellisempi vaihtoehto, sillä ainakin sen hedelmälihassa lienee c-vitamiinia sitruunahapon lisäksi.

Mutta hampaille se oli karkin tavoin karu kaveri. Sain hädin tuskin imeskeltyä yhden hedelmän sisällön. Suu kipeytyi ja toisen testiryhmäläisen hampaita vihloi seuraavana päivänä aika lailla, vaikka otimme ensiavuksi maitoa ja juustoa. En tiedä, olisiko sitä pitänyt vielä kotona kypsyttää.

Ehkä tämä Mosambikin luonnon antimien huippuhapan edustaja olisi parhaimmillaan mehujäänä ja pienen sokerilisän kera. Luulen kuitenkin, että vastedes jätän tämän lajin rauhaan, olivat myyjät millaisia paavonurmia hyvänsä.

Terkuin Lotta


keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Ihmepuu pitää pahat henget poissa

Kotiporttimme edessä kasvaa kummallinen puu, joka tarjoaa vuoden mittaan eri vaiheissaan aina uudenlaista silmäniloa tai ihmetystä.

Kutsunkin sitä ihmepuuksi, sillä se on yksinkertaisesti niin ihmeellinen ilmestys. Vartijoillemme se tietää ajoittain puuhaa, sillä kun tämä kookas puu pudottaa lehtensä, se tapahtuu nopeasti ja lehdet valtaavat meidän pihamme, vaikka itse puu onkin kadun puolella. Pihan siistinä pitävät vartijat pääsevät lakaisuhommiin. Toisaalta ihan hyvä, sillä perusmenon meillä täytyy olla aika uneliasta.

Punavihreää.

Kukintavaiheessa näyttää siltä kuin puita olisi kaksi, jonkinlaiset toisiinsa kiinnittyneet eripariset kaksoset. Allaolevasta kuvasta ei ehkä ihan tarpeeksi hyvin näe, mitä tarkoitan, sillä puun suuri koko ei tule kovin hyvin esiin - käyttäkää mielikuvitustanne! Kuva on otettu ihan puun juurelta.

Runkona kukkamatto, yllä lehtikatto....

Suoraan rungosta kasvavat kukkaköynnökset kiemurtelevat kohti latvaa kuin liaanit, ja ylhäällä latvan tuntumassa oksat yhtäkkiä pukkaavat ihan tavallisen näköisiä vihreitä lehtiä kuin katoksi.

Kukka pinnistää suoraan kuivasta rungosta.

En ole löytänyt ihmepuulleni muuta helppoa nimeä kuin cannonball tree, kanuunankuulapuu. Eräs vartijoistamme kutsui sitä myös "apinanpuuksi", monkey tree, árvore-de-macaco. Täällä tunnetaan myös monkey orange, apinan appelsiini, josta kirjoitan kohta oman postauksensa, ja monkey apple eli apinan omena (hiukan kummallisia, isoja siemeniä sisältäviä verraten hankalasti syötäviä halpoja hedelmiä, joita apinat kaiketi nappaavat puista), joten apina on ilmeisesti hyvä etuliite melkein mille vain!

Kim il Sungin kanuunankuulapuu on ilmeisesti Maputossa ainoa laatuaan. Etsiessäni tietoa törmäsin A Bala de Canhão e os Olhos de Betty Boop -nimiseen tekstiin, joka kertoo juuri tästä "meidän" puustamme. En onnistunut linkittämään sitä tähän, mutta se löytyy tuolla otsikolla ja on portugalin lisäksi myös englanniksi, jos kiinnostaa.

Tarinan mukaan puun on istuttanut maailmaa kiertänyt portugalilaissyntyinen biologi Aurélio Quintanilha, joka johti puuvillantutkimuslaitosta Maputossa, silloisessa Lourenço Marquesissa, vuosina 1943-1962 laitoksen lakkautukseen asti. Ehkä Quintanilha asui samalla tontilla kuin me nyt. Kuka tietää? Kadun nimi ei varmasti silloin ollut vielä Kim il Sung, se tuli myöhemmän sosialismin myötä.

Mitä sanoo arboristi?
Jalkakäytävä onkin meidän edessämme kiusallisen kuoppainen ja rikkinäinen, sillä ristiin rastiin rönsyilevät juuret ovat päällysteen tuho.

Vuokraisäntä puhui alkuvaiheessa, että haluaisi kaadattaa puun katua rumentamasta, jos saisi luvan. Minusta puuparka ansaitsee paikkansa eikä meidän asuinalueemme, vanhan Maputon, jalkakäytäviä nyt voi muutenkaan virheettömän sileiksi kutsua.

Joidenkin mielestä kanuunankuulapuu pitää pahat henget loitolla, joten jääköön. Luulen muutenkin, että puu on yksi sinänsä sympaattisen ja energisen, alati uusia suunnitelmia hautovan vuokraisännän ikuisuusprojekteista, ei sille mitään tapahdu. Ymmärrän kyllä, ettei hänestä ole mukavaa, että päällyste aaltoilee juuri hänen pytinkinsä kohdalla miten sattuu. Sitä paitsi kadun siisteys kuuluu kiinteistönomistajille joten puu toki oikeastikin on hänen päänsärkynsä.

Aika ajoin puun ääreen pysähtyy joku ottamaan kuvaa, kauan sitten tuon yllä mainitun tekstin kirjoittaja ja taannoin minäkin. Kuvaajia on erityisesti kauniin kukintavaiheen aikana, ja silloin puun ympärillä saattaa leijua voimakas tuoksu.

Kodinhoitaja halusi kerran kokeilla, avautuvatko kovat pallomaiset nuput kotona maljakossa ja toi kimpun sisään. Eivät avautuneet, vaan pahastuivat ja putosivat. Ne tarvitsivat runkovoimaa.

Kanuunankuulapuuta sopii nimittää ihmepuuksi siksikin, että sen tuotosten kerrotaan auttavan liki kaikkiin vaivoihin verenpaineesta syöpään ja hammassärkyyn (Mosambikhan on kasvi- ja henkiparantajien valtakuntaa). Tällaisena se ei toki suinkaan ole ainoa, liki kaikista kasveista tehdään rohtoja milloin mihinkin.

Olen pikkuhiljaa täällä asuessani ymmärtänyt, että kasvikunnan antimiin turvautuminen on kuitenkin loogista ja ymmärrettävää maassa, jossa kehittyneempi lääketiede on vain vähemmistön ulottuvilla. Apu otetaan sieltä mistä sen saa, ja kasveihin yltää köyhäkin.

Onko lukijoissani arboristeja tai muita puutietäjiä, jolla olisi myös lähistöllään tämä erikoinen luonnonoikku?

Terkuin Lotta

tiistai 2. tammikuuta 2018

Maputoon yli vuorten - kun erehdys on lahja

Hyvää uutta vuotta Afrikasta, rakkaat lukijani! Kiitos, että olette mukana. Rajapyykki se vuodenvaihdekin on. Siksi aloitan blogivuoden kertomalla lumoavasta rajanylityksestä, joka tehtiin aatonaattona Etelä-Afrikasta Swazimaan kautta Mosambikiin.

Joskus erehdys on lahja. Jos olisimme tehneet taustatyöt huolella ja selvittäneet, millainen tie Barbertonista Josefsdalin raja-asemalle Swazimaahan ja sieltä edelleen Mosambikin suuntaan meitä odottaa, olisimme luultavasti valinneet toisin.

Swazimaan lehmä toivottaa hyvää uutta vuotta!
Kävimme joulunalusviikolla Etelä-Afrikassa muutaman yön lahja- ja safarireissulla Suomesta vierailevien perheenjäsenten kanssa, ja tarkoitus oli palatessa välttää meitä lähimmän raja-aseman Ressano Garçian loputtomat jouluruuhkat. Päätimme uteliaina kokeilla aikaa säästääksemme uutta reittiä.

Ei jouluruuhkaa Josefsdalissa.

Mitään ei sitten ajotunneissa voitettu.
Mutta harva ajo Etelä-Afrikasta Mosambikiin tarjoaa viewpoint-pysähdyspaikkoja vuorilla, kivistään kuulun Barbertonin luonnonpuistomaiseman , jossa nuorempi poikamme oli marraskuussa käynyt Geotrail-reissulla geologian luokkaretkellä, ja kaupan päälle vielä kulttuurikierroksen eli lauantaiarkeaan viettäviä swazimaalaiskyliä, joiden läpi Pajeromme körötteli lehmiä väistellen (ne iänikuiset lehmälaumat!), totisten tuijotusten saattelemana.

Barbertonin maisemaa. Näettekö tien?

Ei ihme, minäkin olisin kyllä tuijottanut ja miettinyt, mistä nuo matkailijat tuohon tipahtivat. Josefsdalin raja-asema, kun sinne vihdoin pääsimme, oli pieni ja tyhjä, ja ymmärsin silloin jo, miksi.

Vesipiste!
Se oli muuten ensimmäinen täällä päin näkemäni raja-asema, jossa janoinen matkailija sai juodakseen kylmää (lähde?)vettä hanasta. Ylellistä!

Tiedättehän sanonnan, jonka mukaan matkanteko on tärkeämpää kuin perillepääsy. Katsokaa, miltä Swazimaan valtatie (kartan mukaan todellakin yksi pääteistä) näytti, niin ymmärrätte että tällä reissulla tuo asenne palveli. Teiden laatu muuttui kuin taikaiskusta Josefsdalin rajan jälkeen, kun siirryttiin Etelä-Afrikasta Swazimaan puolelle.

Afrikkalainen värimaailma.

Jos vielä Nelspruitissa ihmettelimme, oliko navigaattori erehtynyt arvioidessaan eräänkin 80 kilometrin etapin taittuvan neljässä tunnissa, pian olimme viisaampia. Toisaalta on aina hauskaa olla samana päivänä kolmen maan kamaralla, vauhdista viis.

Afrikan tiet opettavat kärsivällisyyttä, ja etäisyydet kerrotaan muutenkin pikemminkin ajoaika-arvioina kuin kilometreinä.

Hidasteita ei tarvita, kun on lehmät.

Kuski oli onnellinen päästessään vihdoin kokeilemaan kaikkia maastoauton ominaisuuksia, ja kun manuaalinen vaihtomahdollisuus löytyi, ajokkikin tuntui saavan siivet selkäänsä kuoppaisilla sorateillä.

Viittojakaan ei aina ollut. Luotimme siihen, että edessämme kömpivä Toyota oli menossa samaan suuntaan. Eikä vaihtoehtoja oikeastaan paljon ollutkaan. Alla päätie heti Josefsdalin jälkeen.

Kylistä minulla ei kuvia olekaan. Tunnustan, että käytin ne hetket mieluummin ihmisten katselemiseen kuin välillä hiukan epäluontevaan kännykkäkuvaamiseen ohikiitävän auton ikkunasta. Avoimeen töllötykseen vastasi mieluummin omalla avoimella katseella, hymyllä ja kädenheilautuksella.

Toyota johti kulkua arvokkaasti ryömien
Illalla oli mukavaa päästä Swazimaan ja Mosambikin väliselle Lomahashan raja-asemalle ja sieltä puolisentoista tunnin kuluttua kotiportille. Kerrankin kenestäkään ei kuitenkaan tuntunut siltä, että matkapäivä olisi mennyt hukkaan. Ei tätä toiste tarvitse tehdä, mutta se onkin paras tapa vaalia joulumatkan muistoa.

Se väistämätön Milloin ollaan perillä -tiedustelukin takaluukusta tuli tällä kerralla harvinaisen myöhään.

Kas näin kulkee kaali.

Maputon tuntumassa saimme eteemme kaaliauton kuin Richard Scarryn kirjoissa ikään. Pitääpä muistaa pestä kaalit ekstrahyvin nyt kun on nähnyt kuljetustyylin! Huomatkaa oikealla myös afrikkalainen kadunvarsivaatekauppa.

Terkuin Lotta

PS. Random-tietoa! Miksi jonot Etelä-Afrikan ja Mosambikin raja-asemalla olivat loppuvuonna niin valtavat, kun taas Swazimaan asemilla oli autiota? Lihan himo on yksi syy! Kesälomaansa viettävät, sankoin joukoin Mosambikin rannoille vyöryvät parempiosaiset eteläafrikkalaiset haluavat pakata mukaan omat braai-grillilihansa, sillä braai on maan ruokakulttuurissa liki pyhä asia, jota mikään ei saa vaarantaa. Etelä-Afrikan ja Mosambikin syleilyyn sijoittuva Swazimaa olisi muuten hyvä kauttakulkumaa, mutta se ei salli lihan kuljetusta, joten vaihtoehdoksi jää jonottelu. Kyllähän Mosambikista saa eteläafrikkalaista tuontilihaa, mutta lomalainen pelaa varman päälle, missä tietysti on täällä oma järkensä, koska ruuan saatavuus voi olla arvaamatonta. Ennemmin jono kuin puutteellinen kesäjoulubraai.