Kookosvettä kadulta ja muita ruokamietteitä

Pieni jälkikirjoitus taannoiseen Kapkaupunki-vesipostaukseeni! Mietin silloin, nouseeko vesisäännöstelystä iso haloo vasta sitten, kun se osuu valkoihoisten auringonpaisteiseen arkeen. Sain vahvistusta ajatukselleni, kun selailin eteläafrikkalaista uutislehteä poikani istuessa parturissa Southern Sun -hotellissa.

Lehden vesiaiheisessa jutussa haastateltiin köyhiä kapkaupunkilaisia.

Eräskin heistä, kahdeksanhenkisen perheen äiti, kertoi kyllä kuulleensa vähän aikaa sitten, että hänen kotikaupungissaan on pulaa vedestä.

Niukka vedenkäyttö oli kuitenkin aina sanellut tämän rouvan elämän. Kiintiö kahdeksalle on tähänkin asti ollut yhteensä 20 litraa päivässä, ja se haetaan kanistereiden kanssa jakelupisteestä. Aivan toista kuin nyt taivasteltu 35-50 litraa päivässä henkilöä kohti.

Kyllä vesikriisi tällekin naapurustolle merkitsi uutta huolta. Sitä, että tuokin määrä muuttuisi maksulliseksi.

Mutta nyt on aiheena toinen vesi, kookosvesi. Macheteveitsen terä välähtää, kun myyjä leikkaa taitavasti vihreää kookospähkinää.

Pähkinät myydään suoraan odottaviin autoihin.

Tämän ranneliikkeen rantakatu Marginalilla kookospähkinäkärryjään työntävät miehet osaavat.

Olin koulusta tutun Nancyn kanssa matkalla urheilustadionille katsomaan koulun yleisurheilukisoja, kun Nancy pysähtyi pähkinäkärryjen kohdalla ostamaan kisanuorille kookosvettä.

Työkseen luonnontieteitä opettava Nancy on kotoisin Kalifornian Berkeleystä ja nauraa aina, että hänen kotikulmillaan kaikki ovat tiedostavia terveysfriikkejä, health nuts, kuten hänkin.

Nyt hän selitti, että mineraalipitoinen kookosvesi on parempi vaihtoehto kisanuorille kuin epäterveelliset energiajuomat ja vettä ravitsevampaa, ja tottahan se on. Täällä sen saa tuoreena eli suoraan pähkinästä, ja se taitaakin olla ainoa vaihtoehto.

Valmista juomaa

Olen välillä saattanut nähdä Woolworthilla kookosvesipulloja myynnissä, mutta miksi ostaa tuontitavaraa, kun jotain saa kerrankin tuoreena suoraan kadulta?

Ruokaketju kun on Mosambikissa niin ihmeellinen ja turhauttavakin - lienee tyypillistä tällä mantereella, maakohtaisin eroin. Mosambikilaisia tuotteita on kitsaasti, ja tuontiruoka voi olla laatuun nähden kallista. Eilen huomasin syöväni kroatialaista jogurttia - maitotuotteissa kaikki noin kaukaa tuotu mietityttää välillä kylmäketjun takia.

Joissakin kaupoissa jogurtteja pidetään esillä huoneenlämmössä, mikä ei houkuta ostamaan. Pakastealtaissa taas ei välttämättä ole lainkaan kansia, ja tuotteet ovat puolittain sulaneita!

Toissapäivänä avaamani vadelmahillo oli matkustanut Arabiemiraateista (Dubaista on lentoyhteys Maputoon). Eteläafrikkalainen ruoka on tässä katsannossa todellista lähiruokaa, ja sieltä suurin osa ainakin meidän kyökkimme antimista tuleekin.

Vuosia sitten ihmettelin, kun opin, etteivät esimerkiksi tavalliset etiopialaiset juo maansa tuottamaa maineikasta kahvia, vaan pikakahvia. Enää en ihmettele, sillä täällä on ihan samoin. Maputossa saa esimerkiksi todella hyviä rapuja, mutta niitä ei ole tuotteistettu omalle väestölle. Pakastealtaiden helppokäyttöiset katkaravut tulevat muun muassa Intiasta ja Kiinasta, ja korkean hintansa takia ne eivät edes sopisi paikallisten ostoslistalle.

Pakastekatkarapuja hypistellessäni leikittelen absurdilla ajatuksella, että Kiina toisi Suomeen ruisleipää (myönnän, että rinnastus ontuu, sillä Suomi pystyy kyllä tuottamaan leipänsä, Mosambikissa ongelmana on nimenomaan toimiva ruokatuotanto, ja siihen väliin isompien on hyvä iskeä). Tosin ei suomalaistenkaan ruisleipien ruis taida aina olla suomalaista, mutta valtaosa leivistä kai sentään valmistetaan yhä Suomessa. Ainakin toivon niin.

Tuntuu älyttömältä ostaa itämaisia tuontikatkarapuja merenrantakaupungissa, mutta sorrun niihin välillä. kun tarvitsen helppoa ja nopeaa ruokaa. Useimmiten syön tuoreet katkaravut ravintolassa, sillä niiden käsittely kotona vie aikaa ja ostopaikkoja on vähän. Ravintolaruoaksi ne eivät ole meikäläisille kalliita.

Kas näin se lähikookosvesi pullotettiin. Nancylla oli mukanaan suppilo ja tyhjä kahden litran kanisteri. Sitten vain pähkinöitä halkomaan ja tyhjentelemään suppilon kautta kanisteriin, kunnes se täyttyi. Nancy piteli suppiloa, myyjä kaatoi.

Aika monta 25 meticalin (alle 50 senttiä) hintaista pähkinää kanisteriin upposi, mutta hinta jäi silti todella huokeaksi tuontipulloihin verrattuna. Kookosmyyjän työpäivä käynnistyi hyvin!

Minä olen toistaiseksi tyytynyt juomaan makeahkon, säästä riippuen haalean tai lämpimän kookosveden kadulla. Hyvää!

Kookosvesi on kätevä energiajuoma, kun vesipullo on unohtunut ja kurkkua kuivaa. Paikallisia myyjiä myös aina tukee mielellään. En koskaan muista suppiloa ja pulloa, vaikka pullollinen kylmää kookosvettä omassa jääkaapissa on teoriassa hyvä ajatus.

terkuin Lotta

Carjackingia Matolassa, murtoja Maputossa

Kodinhoitajani Ana kertoi aamulla, että hänet oli yritetty ryöstää matkalla töihin! Ana oli ratissa kyydissään tytär ja kaksi muuta naista, ikkuna auki. Esikaupunki Matolan tietullin tuntumassa oikotiellä viereen ajoi auto, josta heitettiin Anan kasvoille jotain nestettä. Vasemmalle puolelle kylkeen kiinni kiilasi toinen.

Abnormaaleja asioita voi tulla vastaan!

Ana sokaistui, huumaantui ja hätääntyi, mutta tajusi, ettei saa pysähtyä, sillä juuri sitä kaapparit halusivat. Hänen tyttärensä poikavauva syntyi 10. tammikuuta, ja tuore isoäiti, jonka huushollissa vauva ja äiti asuvat toisen aikuisen tyttären lisäksi, on ainoana tulonsaajana entistäkin korvaamattomampi. Se tieto antoi hänelle voimaa painaa kaasua.

- Pelko saa kuskin automaattisesti jarruttamaan. Jos olisin hidastanut, he olisivat tukkineet tieni ja ryöstäneet auton ja meidät. Kiihdytin vauhtia, hieroin mitään näkemättä silmiäni ja toivoin, etten törmää mihinkään. Tein nopeita suunnanvaihtoja, ettei kukaan pääsisi eteeni. Kaikki kiljuivat!

Taktiikka toimi, kaahaava mummo karisti roistot kintereiltään. Episodin päätteeksi paikalle kutsuttu poliisi syytti Anaa ajamisesta päihteiden vaikutuksen alaisena - asia, jolle hän jaksoi keittiössäni jo hiukan nauraa, vaikka se taisi ennen kaikkea ärsyttää shokin jälkeen. Hänhän oli saanut kasvoilleen jotain, totta kai hän vaikutti sekavalta. No, Mosambikin poliisi on oma lukunsa.

Kysyimme Analta, haluaisiko hän vapaapäivän aamun järkytysten jälkeen. Hän kieltäytyi.

- Toimettomana minulla on liikaa aikaa ajatella ja masennun. Kun teen töitä, pysyn järjissäni ja tunnen oloni voimakkaammaksi. Työ auttaa kaikkeen, hän totesi.

Nainen, etenkin yksinäinen nainen pikkuautossa, on täällä suuremmassa vaarassa kuin mies, vaikka täytyy miestenkin pitää varansa. Olin loppuvuodesta autossa toisen suomalaisnaisen kanssa, ja kuski, paikallinen nainen, kehotti vieruskaveriaan sulkemaan ikkunan.

 - Sinulla on laukku ja kännykkä turhan hyvin näkyvillä, autoa ajava maputolaisnainen perusteli ja näytti, miten hyvin oli piilottanut omansa. Hän tiesi tottakai, mistä puhui.

Mietin takapenkillä, että minä ja kaltaiseni emme varmaankaan saa kaupungin todellisuudesta täysin realistista kuvaa omissa suojatummissa autoissamme, omilla rajoitetuilla kulkureiteillämme. Maputo on omilleen monin tavoin raaempi kuin minulle.

Minullakin on usein vieressä mies ratissa, se jo yksin ehkäisee monta ongelmaa, ja autot ovat korkeampia. Minäkin olin mennyt tuota katua pitkin monta kertaa ikkuna huolettomasti auki laukku sylissäni.

Tuolla kerralla olimme kolmisin matkalla ompelijan luo tavalliselle vaatimattomalle asuinalueelle eli sellaiselle, johon päivittäiset reittimme eivät meitä vie. Juuri siksi ratissa olikin paikallinen tiennäyttäjä.

Anan tarinan kuultuani ajattelin taas kerran, etten tiedä Mosambikin todellisuudesta puoliakaan, en kolmasosaakaan.

En itse juuri kulje kuin turvallisilla alueilla, joten voin vahingossa tuudittautua pitämään kaikkia sellaisina.

Esimerkiksi murtoihin liittyvät rikosuutiset kertovat usein vaikkapa juuri Matolasta, jossa asuu valtavasti ihmisiä, paljon enemmän kuin täällä minun toisinaan suorastaan uneliaassa "sementtikaupungissani", entisten siirtomaaisäntien alueella.

Naapurieni vahtikoirista olen nykyisin kiitollinen kuultuani alkuvuodesta useammastakin murrosta tai sellaisen yrityksestä lähikortteleissa.

En tästä huolimatta tunne hysteriaa, sillä olen omassa etuoikeutetussa todellisuudessani kuitenkin niin paljpn paremmin turvassa murheilta kuin paikallisväestö, joka on suojattomampi ja altis kaikelle rankkasateista rikoksiin.

Iso auto, diplomaattikilvet ja autossa istuva mies pitävät loitolla valtaosan arkiliikenteen päänsäryistä ja kotirauhaa vaalii palkattu vartija, jos kohta nämä ovat myös pitkäkyntisiä houkuttelevia tekijöitä.

Onneksi on vaksi, ja virkeä sellainen.

Mutta tapanani ei ole pelätä tai maalailla piruja seinille. En koe oloani täällä turvattomaksi. Joskus asiat myös tapahtuvat, jos ne ovat tapahtuakseen, murehti niitä etukäteen tai ei.

Silloin on parempi tehdä mitä voi ja olla murehtimatta. En halua lietsoa hysteriaa lastenkaan takia. On tärkeää, että he viihtyvät. Vanhempi poika on alkanut pyöräilläkin lähikaverien luo tai kuntosalille viikonloppuisin.

Ehkä meitä myös suojaa vilkkaalla kadulla asuminen, vaikka liikenne arkena on tässä joskus rasittavaa. Mutta asioissa on monta puolta. Murrot ovat tapahtuneet syrjäisillä, hiljaisilla pikkuteillä.

Onko rikollisuus inflaation tavoin nousussa Maputossa myös omalla tarkoin vartioidulla asuinalueellani pitkän hiljaisemman kauden jälkeen? Rahattomuus ajaa epätoivoiset ihmiset hurjiin tekoihin siellä, missä toisilla näyttää olevan kaikki, toisilla ei mitään.

Esimerkiksi joogatuntini paikkaa vaihdettiin, koska kotinsa tuntien pitopaikaksi tarjonnut nainen, erään lähettilään puoliso, heräsi tammikuisena yönä makuuhuoneessaan siihen, että sisään tunkeutunut varas sivalsi häntä kasvoihin. Tapahtumahetkellä hän oli yksin talossaan. No, oli siellä vartijakin, mutta hänestä ei nyt ollut apua. Kauheampaa herätystä on vaikea kuvitella. On sanottava, että kuulen tällaisesta ensi kertaa omassa naapurustossani (muun muassa Matolassa näitä kyllä tapahtuu).

Kaksi viikkoa sitten toinen varas onnistui kiipeämään ystävättäreni taloon sähköaidan yli (meillä on vain piikkilankaa), mutta ennen vartijaa reagoi koira, jonka leukoihin jäi kenkä muistoksi kuokkavieraasta. Varas pakeni samaa tietä kuin tulikin. Talon väki arveli, että hän havitteli näkösällä ollutta polkupyörää. Kadulla saattoi odottaa avustaja.

Monessa liemessä keitetty, eksoottisissa ja vaikeissa maissa asunut ystäväni suhtautui asiaan tyynesti. - Mehän nukuimme! Heräsimme vasta koiran meteliin, ja siinä vaiheessa kaikki oli jo miltei ohitse, hän sanoi. Mutta totta kai hänkin otti tapahtuneen vakavasti, vaikkei elämöinyt sillä.

Lähiseudun murtojen jälkeen meidän vartijamme on puhuteltu pariinkin otteeseen ja heille on korostettu, että öisin täytyy pysyä hereillä. On yleinen tosiasia, että vartijat nuokkuvat yöllä.

Kerran, kun olimme lähdössä illalla ulos, vartija nukkui niin sikeästi tuolissaan, etteivät minun vienot herättely-yritykseni saaneet häntä hereille avaamaan porttia. Mutta miehen karu karjaisu suomenkielisten kirosanojen säestyksellä tehosi! Vaksi pomppasi tuolistaan kuin sähköiskun saaneena.

Viime kesänä meillä kissavahtina asunut suomalainen joutui itse pulaan tullessaan myöhään illalla kotiin, kun vartija ei reagoinut ovikelloon. Oli todennäköisesti liian sikeässä unessa (auton torvi on silloin ovikelloa parempi herättäjä, mutta siitä ei ole apua, jos taksi on jo ajanut tiehensä). Jos tulen itse taksilla, pyydän kuskia tööttäämään ja odottamaan, että olen päässyt sisään. Meillähän ei siis tosiaan ole porttiavainta.

Ne naapurien koirat. Meillä olisi tilaa vahtikoiralle, mutta dominoivan kissan takia emme voi ottaa koiraa. En vain halua ottaa riskiä, vaikka vahtikoira asuukin ulkona - mutta kissan reviiri kattaa koko tontin. Onneksi lähes kaikilla muilla on sellaiset!

Jos joku yrittäisi tänne yöllä, naapurien nelijalkaiset heräisivät, vaikka vartijamme kuorsaisi. Tiedän sen, sillä koirat oikealla ja vasemmalla reagoivat öisin siihenkin, että joku meistä tässä välissä menee kylpyhuoneeseen. Sanon yöllä joskus väsyneesti "anna olla, minä se vain olen", kun narautan ovea ja ulkona kajahtaa ulvonta. Jos se kuulee liikkeeni, kai se kuulee puheenikin seinien läpi.

Maputoa pidetään myös Etelä-Afrikan kaupunkeja leppoisampana paikkana siksi, että täällä tosiaan voi kävellä kaduilla. Autot ovat minusta kävelijälle varkaita suurempi harmi ainakin arkena.

Kaipasin elokuussa Maputo-kävelyopastani. Ilmeni, että se olikin ryöstetty kaupunkiin vastikään saapuneelta tuttavalta käsilaukun mukana, kun hän oli poikennut ei-suositeltavalle oikopolulle. Hän ei kai ollut vielä ehtinyt lukea kävelyoppaan vinkkejä! Latinalaisen Amerikan konkarina hän ei antanut episodin hapantaa suhdettaan afrikkalaiseen pääkaupunkiin, näiden mannerten kaupungeissa sattuu ja tapahtuu.

Nauttia saa ja pitää, mutta naiivi ei kannata olla. Kannattaa pysyä valppaana, ja kielitaito auttaa myös - se parantaa omaa pärjäämistä ja minusta myös tunnetta, että hallitsee tilanteet. Epäilyttävä tyyppi voi perääntyä jo sillä, että hänelle sanoo pari sanaa yhteisellä kielellä.

Aiemmin mainitun lähettilään kotiin tunkeuduttiin parvekkeen kautta. Residenssi ei ollut erillistalo vaan molemmilta sivuiltaan kiinni naapuritaloissa, joista jompaakumpaa varas hyödynsi.

Meidän "linnoitukseemme" ei ole mahdollista kavuta tuolla lailla naapurin parvekkeen kautta, ja edellisasukkaiden jäljiltä täällä on muutenkin mahtavat barrikadit. Ajoittain ne ovat tuntuneet liioitelluilta, mutta eivät oikeastaan enää.

Täytyy myöntää, että kaikkien murtouutisten jälkeen loimme kriittisiä silmäyksiä kaikkialle, ja salpaan ovet iltaisin aiempaakin huolellisemmin. Ja välillä mietin myös, sopisiko pihalle sittenkin koira vaksin vahdiksi vai tekisivätkö se ja omanarvontuntoinen kissa toistensa (ja siinä sivussa meidän) elämästä liian hankalaa.

Toivottavasti Anakin tästedes ajaa ikkuna kiinni.

Terkuin Lotta

Luksustuote vesi

Ajattelin viime viikolla Emmi Itärannan teosta Teemestarin kirja, jonka lukaisin pari vuotta sitten. Sehän kertoo maailmasta, jossa vesi on loppumaisillaan. Täällä eteläisessä Afrikassa vesisodat eivät yhtäkkiä tunnu yhtään epärealistisilta, seurataanhan alueella paraikaa Kapkaupungin vesikriisiä. Jos vesivarat ehtyvät ennusteiden mukaan eli huhtikuun puolenvälin tienoilla, kaupungin vesihanat väännetään kokonaan kiinni. Ennusteet tosin muuttuvat koko ajan.

Kapkaupungin asukkaille sallittu enimmäisvesimäärä päivää kohden on koko ajan laskenut ja taitaa nyt olla alle 50 litraa. Eteläafrikkalaisissa tv-ohjelmissa jaetaan niin viihde- kuin asiatyyliin vinkkejä siitä, kuinka vähällä vedellä pärjää.

Vedensäästöstä viihdettä EteläAfrikan televisiokanavilla.

Jokainen pisara lasketaan. Ohjeet neuvovat, miten voit pestä itsesi päästä varpaisiin ja ottaa kaiken huuhteluveden talteen.

Huuhteluvesille, jotka otetaan talteen myös pesukoneista, on monta käyttöä, viimeisenä vessan vetäminen. Siis sitten kun se lopulta vedetään, sillä perusohjeen mukaan if it´s yellow, let it mellow... 

Peseytymisohjeistus hymyilyttää minua hiukan, vaikka olenkin maailmalla oppinut, ettei meidän pidä koskaan sortua pitämään omia itsestäänselvyyksiämme samanlaisina selviöinä myös muille. Hymyilen vain siksi, että saunasuomalaisena minäkin osaisin pitää huolettomaan suihkutteluun tottuneille oppitunnin kauha ja vati -pesutuokiosta!

Minäkin tietäisin kertoa, että hiusten pesu aloitetaan kastelemalla hiukset pesuvadissa, ei kaatamalla puhdasta vettä kauhasta päähän pitkin lattioita.

Muistan hyvin, että kun meillä oli etenkin ensimmäisenä Afrikan vuonna vesiongelmia, viiden litran kanisteri riitti "suihkuun", joka sisälsi hiusten pesun. Tärkeintä on olla tarkka eikä hulautella miten sattuu.

Täällä Maputossakin on aika tavallista nähdä yleisessä vessassa pöntön vieressä laimealla pesuvedellä täytetty ämpäri ja kauha. Ennemmin kauhallinen vettä kuin koko pöntön huuhtelu joka kerta - ja tämä menetelmä toimii myös silloin kun sähkö on poikki. Putket taitaisivat tosin pitää enemmän kunnon huuhtelusta.

Mutta vesikauhamenetelmä yleisissä tiloissa on hyvä siksikin, että pöntöt puolestaan eivät aina ole hyviä. Esimerkiksi meidän kotimme vanhat wc-pöntöt jäävät herkästi vuotamaan, jos niiden kanssa herpaantuu. Se ei ole pikkujuttu - vuotava pönttö tyhjentää nopeasti koko vesitankin. Koettu on.

Vaikka Kapkaupungin vesihanat eivät vielä ole täysin sulkeutuneet, eri puolille kaupunkia perustetuilla vedenjakelupisteillä on jo nähty tappeluja, ja niin kuin aina silloin kun kysyntä ylittää tarjonnan, hämärämiehet valpastuvat. Vettä on laskettu salaa jättikanistereihin ja myyty edelleen.

Niukkuus myös yhdistää ihmisiä, ovathan periaatteessa kaikki samassa veneessä, ja kannustaa luoviin ratkaisuihin sen lisäksi että yleinen kiinnostus kestävää kehitystä kohtaan nousee. Sateet jäivät tulematta ja hölmöimmätkin havahtuivat ilmastonmuutokseen - tai niin toivoisi. Nyt olisi myös viimeistään aika ottaa käyttöön vesivero, kunhan se ei rokota köyhimpiä, kuten Kello viiden rooibos -blogin kirjoittaja toteaa.

Vaikuttaa siltä, että säästötalkoot ovat käynnistyneet kunnolla vasta pakkokeinojen, kuten sakkojen, myötä. Sakko tulee, jos yrittää viedä vedenjakelupisteeltä enemmän kuin oman osuutensa. En tiedä, miten vedenjakelu on järjestetty niille, jotka eivät pääse itse pisteiden luo. Saako naapurin sairaalle rouvalle hakea vettä?

Pakkokeinojen merkitys lienee iso, sillä hyväätarkoittavat kampanjajulisteet ja muut kehotukset toimivat rajallisesti. En tiedä, kuinka moni todella sisäistää niiden viestin. Allaoleva juliste on kuntosalin pukuhuoneesta täällä Maputossa.

Kuntosali kaipaa ryhtiä vedenkäyttöön.

Lyhyistä suihkuista ja muusta vedensäästöstä tulee Afrikassa äkkiä tapa. Tai niin luulisi, mutta en oikeasti tiedä, kuinka tiedostavia ihmiset ovat. Kuntosalinkin juliste nuhtelee tuhlaavaisuudesta.

Sillä tieto se täällä vasta luksusta onkin.

Samankaltaisia veden ja sähkön viisaasta käytöstä muistuttavia aanelosia on kaikissa hotellihuoneissa Etelä-Afrikassa. Kapkaupungissa vauraus on silmiinpistävää (yksi vaurauden lähde, maatalous, on valtava vesisyöppö) ja minua kiinnostaisi tietää, kuinka ripeästi alueen hyväosaisimmat liittyivät vesitalkoisiin.

Tietoahan heillä täytyy olla, sillä kyse on koulutetuista ja etuoikeutetuista ihmisistä. Mutta ainakin yksi tuttuni, Kapkaupungissa asuva saksalainen koruyrittäjä puuskahti alkuvuodesta, ettei ole kovin palkitsevaa vahtia kulutustaan, kun toiset eivät rajoita omaansa.

Uskon, että tilanne on siitä parantunut nollapisteen lähestyessä. Vastuuttomat lotraajathan tuovat sen lähemmäksi viranomaisten käydessä omaa taisteluaan aikaa vastaan.

Tosiasia silti on, että vaurain väestönosa ei ole yhtä riippuvainen kaupungin vesijohtoverkostosta kuin muut. Heillä on keinonsa varastoida vettä. Toki esimerkiksi kotitalouksien omien uima-altaiden täyttäminen tontin porakaivovedellä on jo aikaa sitten kielletty, sillä maanalaiset vesivarat ovat yhteistä omaisuutta.

Laittomasti toimivat vedenjakelufirmat. joiden määrä on lisääntynyt, ovat valitettavasti hoksanneet tässä(kin) markkinaraon. Joillakin on aina varaa maksaa vedestä välittämättä siitä, miten se on hankittu - vesi on luksustuote jo nyt. Toivottavasti se ei hidasta pyrkimyksiä turvata kohtuullinen vedenjakelu kaikille.

On myös mahdollista, jopa todennäköistä, että se, mitä Kapkaupungissa koetaan nyt, on vasta alkua - sama on väestön kasvaessa edessä muuallakin koko seutukunnassa, ellei vesijärjestelmiä uusita. Kapkaupungissa se tarkoittaa käsittääkseni esimerkiksi suolanpoistolaitoksia ja pohjaveden käytön uudelleenorganisointia.

Kaikkia näitä uutisia lukiessani en voi olla ajattelematta, että vähällä vedellä selviytyminen on aina ollut ja on yhä miljoonien ihmisten arkea sekä Etelä-Afrikassa - myös turistimagneetti Kapkaupungin vähemmän kuvatuissa kolkissa - että tietenkin täällä naapurissa Mosambikissa.

Ei näissä vedensäästöohjeissa ole enemmistölle mitään uutta, sillä heille vettä ei ole koskaan annettukaan ainakaan tuhlattavaksi asti. He ovat kasvaneet vesikanisteri päänsä päällä, ainakin Mosambikissa. Vesihana on heille ollut aina yhteinen, vedenhakujono tilaisuus vaihtaa kuulumisia.

Tämän enemmistön elämässä vesikriisi ei ole dramaattinen muutos. Heillä ei ole isoja kiiltäviä kylpyhuoneita, joiden sisustus menee uusiksi muoviammeilla, pesuvadeilla ja kannuilla. Heidän ei ole ennenkään tarvinnut miettiä, miten tiistain lankutushaasteen tai torstain tehotreenin hiet huuhdellaan hiuksista.

Puhumattakaan vesivessoista. Niitä ei köyhien asuinalueilla ole ollenkaan. Jos on, yksi pönttö palvelee lukuisia perhekuntia.

Ylivoimainen enemmistö on (vastentahtoisesti) säästötalkoissa koko ajan. Myös kauniissa Kapkaupungissa. Vesi on eriarvoisuutta, vesi on luksusta.

Mutta tuleeko vedettömyydestä maailmanluokan uutinen Afrikassa vasta sitten kun se ui valkoisenkin keskiluokan arkeen?

Terkuin Lotta

PS. Olisi mukavaa kuulla myös Kapkaupungin asukkaiden kokemuksia ja kommentteja!